Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta

Linna kuvastui virtaan, joka vipevän sinisen silkkinauhan näköisenä välkkyi tummien muurien ja sataman rantalaiturin välillä.

Veikkoliini ja Kiiskilän Matti keittivät sikurikahvinsa ruhvissa syödessään aamiaistaan hitaasti ja ääneti, kuten kansan on tapana.

– Noh, sanoi Matti, kun olivat lopettaneet, menemmekö nyt?

– Minne siis?

– Blumelle, tietysti.

– Oletko järjeltäsi? Luuletko asiain nyt olevan niinkuin vanhan herran eläessä. Eipähän, nuori herra Blume makaa vielä höyhenpatjoilla silkkipeitteen alla. Hetken päästä juo hän kalliinta kahvia jamaikarommeineen kultakupista. Etkö luule minun tuntevan, miten herrain on tapana elää. Ohhoo, jos kello kahdeksan tahi puoliyhdeksän saavumme sinne, niin tulemme kyllä aikaisin. Katsos, Amerikassa, jatkoi Veikkoliini, siellä oli toista, siellä olivat herrasmiehet ylhäällä jo kello kuusi aamulla ja täydessä työssä; katsos siellä, sielläpä vasta osattiin rahoja ansaita.

– Noh, minkätähden tulitte sitte kotiin, jos siellä oli niin hyvä olla?

– Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini töykeästi. Pitkän äänettömyyden jälkeen lisäsi hän: tahtoisitko, Matti, tietää, minkätähden en viihtynyt tuolla, vai mitä? – Aikaa meillä on kyllältä.

Matti nyökäytti myöntäen päätään.

Veikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pieninä pyörteinä nopeasti juoksi mereenpäin, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein elämänkertansa. Alussa oli hänen kylmä, ikäänkuin murtunut puheensa pontista ja harvaa, niinkuin hän olisi tahtonut tarkoin miettiä sanojaan; mutta jota edemmäksi hän joutui, sitä enemmän suli jää hänen sydämmensä ympäriltä, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen suusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa lämpimänä ja hehkuvana,

– Vanhempani olivat kotoisin eräästä pitäjästä tuolla Pielisjärven seudulla. Äitini oli Kiiskilän kylästä. Minä itse olen syntynyt täällä kaupungissa. Vanhempani olivat köyhiä, ja varhain täytyi minun lähteä ulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin täällä kaupungissa, ja sitten Uuraassa heidän lautatarhoissaan.

– Heidän kirjanpitäjänsä siellä oli nimeltään Luukkonen, tarkka mies, kun häntä pidettiin kurissa, ja sitä kyllä vanha Blume ja hänen oma vaimonsa tekivät. Ja olipa se akkaa, se. Hän lienee aikoinansa ollut jotain tuommoista – ennen. Hänellä oli hiukan rahaa, hän kävi sormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkissä arkipäivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli äreä kuin kissa, mutta myöskin puhdas ja säällinen kuin se, paitsi kun hän juopotteli; sillä näethän, sitä hänen oli tapana tehdä pari kertaa vuodessa, noin syys- ja kevät-päiväntasauksen aikana. Silloin hän ryvetti itsensä kuin sika, kirosi ja puhui rivoja, joita hän ei muutoin tahtonut kuulla – iski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja käänsi koko entisen likaisen elämänsä nähtäväksi. Kun puuska oli ohi, oli hän yhtä hieno, kiiltävä ja tärkätty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku uskalsi sanallakaan viitata edellisen päivän tapahtumiin.

– Luukkosella oli tytär, Emma, lieneekö vain ollut hänen omansa; en luule sitä. Hän oli muukalaisnaisen näköinen, mustatukkainen ja mustasilmäinen. Näin monta sellaista Amerikassa. Hän oli lämminverinen, kuin hänen äitinsä, reipas ja kaunis. Noh, minäkin olin siihen aikaan nuori. Kesäisin hän minua vaivasi rääkittämällä englantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten katteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiiliä, valkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin hänellä ei ollut ketään muuta, kuin minä, jonka kanssa hän saisi puhella. Se oli minun kesäni se, silloin paistoi minun päiväni, silloin elvyin minä eloon. Hän opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, vähän ruotsia puhumaan, mitä vain hän tahtoi. Hänen kietoessaan pyöreän käsivartensa niskani ympäri, en voinut kieltää häneltä mitään. Olisin vaikka sytyttänyt tuleen kaikki Blumen lankkuläjät, jos hän olisi sitä pyytänyt.

– Tahdoin rehellisesti naida hänet, mutta äiti vastasi pyyntööni lyönneillä ja iskuilla: – hän oli rajulla tuulellaan. Hän uneksi tyttärelleen rikkaita katteineja, kauniita perämiehiä.

– Mutta sitten kävi siksi, että täytyi tulla häät. En eläessäni unhota sitä suorituspäivää. Ei edes Luukkosen eukko, "rouva", joksi hän vaati itseään kutsuttavan, kestänyt sitä, vaikka hän olikin yhteen ja toiseen tottunut. Hän kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja kiihtymyksestä. Ja sitte tulivat häät ja ristijäiset, ja poika ristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan jälkeen.

– Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimmältä sisukseltaan hyvä ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata käsittää että semmoinen pääsky oli kasvanut pöllönpesässä.

– Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei enää ollut pitkinä talvina ketään appivaaria katsomassa, niin alkoi hänen käydä alaspäin. Ja niin tapahtui eräänä päivänä, että täydellinen loppu tuli; hän meni jäihin Uuraan ja Ravansaaren välillä. Jok'ainoan äyrin oli hän tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan siellä. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasväeksi, ja kotona kun olivat ansiolähteet kuivillaan, niin päätimme, että menisin sinne, tuohon uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun hänelle ja pojalle, piti heidän tulla perästä.

– Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin. Olin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa. Omaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain paikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden perästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin kolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin kirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten mökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en voi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.

– Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini, joka palasi takaisin, taaskin kirje – ja taaskin, niissä oli kaksikymmentä-, kolmekymmentä-, ja satadollarini, jotka palasivat Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun kadottaneen kaikki. Nyt en enää kestänyt, tunsin että kotimaa kyllä voi olla ilman meitä, mutta ei kenkään meistä voi olla ilman kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eipä tuota ollut ihan vähän, ja läksin kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun läksin Suomesta, mutta ei ole vaimoani eikä lastani kuulunut. Alussa luulin hänen muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tietää, että hän oli muuttanut tuonne ylämaahan Kiiskilään, synnyinkotiini. Kävin siellä pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa läpikotaisin. Turhaa! Ei hän niissä ollutkaan. Kirkkoherra sanoi apumiehensä, erään Hultila nimisen herran, juopotelleen ja hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista. Varmaa vain on, että ne poissa ovat.

Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, että kuultiin lainetten loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti luopumatta alas veteen; näytti siltä, kuin olisi koko hänen huomionsa kääntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin koneöljyleveihin, jotka pyörivät ja hyppelivät virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet ja virta niitä kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten leveätä leukaansa takkuiseen isoon käteensä; hän oli kokonaan unhottanut piippunysänsä. Hänen päätänsä painoi pohjalasti, joka ei ollut tavallista – ajatuksia.

– Ota vastaan – kuka perkele on aluksessa päällikkönä, ota vastaan, saakelin myyrät, makaatko, huusi samassa käheä vihastunut ääni. Eräs kanavahöyry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sitä alaspäin, Vellamon peräkeulaa kohti, vaikka kone pani takaperin täyttä väkeänsä. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla kämmenillään ja karhunvoimillaan vastaan höyrylaivan keulaa, niin että hänen jäntevät pohkeensa vapisivat ja leveä selkänsä narskui, mutta höyry seisahtui kuni käskystä ja Vellamo jäi vahingoittumatta.

– Olipa tuo väkevä veikele, huusi katteinin käheä ääni komennussillalta. Sepä miehen kouraus, semmoista voimannäytettä ei usein nähdä.

Veikkoliini istui ääneti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntensä kyyhkyseen, iski suru hänen sydämmeensä joka kerta, kun hän tuli puhuneeksi menneestä elämästään. Hän oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, hän oli kovettunut elämän koulussa, hän oli tullut synkkämieliseksi, tunteettomaksi, itsekkääksi, mutta nyt hän taas monen vuoden perästä koki tuota tunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta. Mitä apua siitä, että hän pyrkii eteenpäin, ylöspäin. Hänen elämänsä suuri tarkoitusperä, nousta herrassäätyyn, oli saavuttamatta. Ja joskin hänen onnistui päästä tuohon huimaavaan korkeuteen, johon hän lapsuudesta asti oli pyrkinyt, mitä se häntä nyt enään hyödyttäisi. Jäisi hän sittekin yksinäiseksi. Ei kenkään perisi hänen vaivansa palkkaa; perheetönnä, ystävätönnä vaeltaisi hän maailman läpi. Mutta ei, vaikka veikatenkin! ja hän puri yhteen laihat poskipielensä.

– Kas niin, menkäämme, Matti, sanoi hän ja nousi varovaisesti mutta päättäväisesti seisaalle.

Molemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa ylöspäin, kojujen ohi, joissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, kääntyivät sitte ylös tuota ahdasta ja pimeätä Mustaveljesmunkkien katua myöten ja seisoivat ennen pitkää tuon jykeän ja korean tammioven edessä. Suureen messinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty: Heinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.

Ovi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vetäytyivät syrjään ja istuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan aidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimmät oksansa aidakkeen yli, levittäen kukkaisloistoaan kadun yleisölle, kujan likaisille, isoäänisille lapsille. Toinen neljännestunti toisensa perästä kului. Veikkoliini tuijotti äänetönnä eteensä, kuten aamun yllättämä huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen väsyttää, hän haukotteli vähän väliä ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat vetää unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.

Viimein herätti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli pieni risti-hämähäkki kutonut verkkonsa. Nyt se keskellä verkkoa, pieneksi palleroksi kipertyneenä, istui odottamassa, eikö tuo pitkäkoipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan lehtien ja hedelmäumppujen välillä, tarttuisi viritettyihin satimiin. Matti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeitä. Eipäs aikaakaan, kun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se sätkytteli, sitä pahemmin se seikkasi pitkät koipensa verkkoon. Hämähäkki oli varuillaan hyökkäsi esille oikealla hetkellä, sitoi sitkeän, hienon langan siellä, silmukan täällä, teki solmun toisessa paikassa, veti lujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hyökkäsi ison kömpelön vastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein sidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.

– Kas niin, sanoi Veikkoliini, menkäämme sisään nyt, konsuli on tullut.

III

Molemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siellä oli kaupungin vanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja kostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata, kohtalaisen siistiä porraskäytävää myöten astuttiin ylös isoon konttorisuojaan, jonka pitkäpuoli oli varustettu useilla ikkunoilla, jotka kaikki kääntyivät pohjoiseen. Kuusi isoa kalttopöytää seisoi, kuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitkällä seinällä, kiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen välillä. Pöytien selkämät olivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peittäminä. Jotkut yksinäiset kärpäset huvensivat aikaansa ja karkoittivat nälänpuremat surisemalla ja hyppimällä harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan paperipalasen ympärillä.

Konttorihuoneisto oli tyhjä, paitsi prokuuran kirjoittajan sija. Tuolla ylhäällä, korkealla istuimellaan ratsasti tuo väsymätön laskukone Schönfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja folianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeitä, huomioonsa ottamatta noita kahta sisään astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat häiritsemättä odottaa ovella hyvän aikaa.

Viimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: "hän se on", ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui Emil herra, laihana ja kalpeana, puettuna siniseen "pitsakki" nuttuun, jonka povitaskusta surureunainen nenäliina älykkäästi pisti ulos. Nyt karkasi herra Schönfeld seisaalle, muodosti sileäksi ajetun naamansa simaiseen hymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielellä:

– Kuinka herra konsuli voi?

Tuo niin sanottu konsuli näytti levottomalta.

– Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi hän. Mutta mitenkä on, Schönfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja minkälainen on tulos…?

– Herra konsuli, tulos ei ole hyvä, vastasi toinen vakavasti ja matalalla äänellä. Mutta täällä on ihmisiä konttorissa.

Emil Blume käännähti itsensä. Hänen raukeat silmänsä ja veltot piirteensä elehtyivät äkkiä.

– Mitä miehiä nuo on? kysyi hän.

– Toinen on meidän vanha asioimisystävämme, tukkienostelija Veikkoliini, vastasi Schönfeld hymyillen ja pannen erityistä painoa määräyssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli itse puhuisi heidän kanssansa.

Emil herra teki niinkuin neuvottiin. Hän puhutteli Veikkoliiniä samalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa vielä hänelle valkoisen kapean kätensäkin.

– Minä olen Emil Blume, uusi isäntä, koetan täyttää isäni sijan asiain hoidossa. Se on kyllä vaikeata, mutta luotan hänen vanhoihin apulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?

– Kiitoksia kysymästä, kyllähän terveenä nyt ollaan; tämä täällä on muutoin se Matti Kiiskilä Pielisjärveltä.

– Mikä mies Kiiskilä on? kysyi herra Emil kääntyen jättiläisen puoleen.

Matti hämmästyi tämmöisestä kysymyksestä. Koko ikänsä oli hän ollut Blumen väkeä. Neljätoista kesää oli hän kuljettanut Luumen, Pluumen eli Spluumen – minkä nimisenä tämä kauppahuone oli tunnettu koko Karjalassa – neljätoista vuotta oli hän kuljettanut heidän lauttojaan ja lossejaan, maksanut metsänmyyjille ja uittajille kauppahuoneen rahoja kymmeniä tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt tämä herra Blume ei tietänyt, kuka hän oli.

Matin tätä itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:

– Hän on Vellamon kuljettaja.

– Minkä Vellamon?

Matin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista, tasasaumaista, haaksirikkoutuneesta venäläisestä kruununaluksesta rakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei hän nytkään ehtinyt vastata ennen Veikkoliiniä.

– Vellamo on yksi teidän, kauppahuoneen losseja. Kiiskilä on kuljettanut sen sekä tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja Uuraaseen. Hän on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. Hän se on, joka ensi talvena tulee johtamaan tuota isoa metsänhakkausta Pallasvaaran ja Naulamaan erämaissa.

– Vai niin! Mitä muuta kuuluu sahalta, mitenkä metsänostot sukeutuvat?

Veikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta saakka olivat näyttäneet väsyneiltä ja veltoilta, elehtyivät nyt, ja valppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.

– Hinnat ovat nykyjään ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini tutkien, mutta tietäähän herra, herra … herra sen paremmin kuin minä.

– Niin, kyllä sen tiedän, sanoi nuori Blume miettiväisestä. Mutta niiden ei pitäisi enään aleta, sanoo herra Schönfeld. Ja luoden apua pyytävän katseen herra Schönfeldiin lisäsi hän:

– Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa metsää taas, vai mitä ajattelette, herra Schönfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut kaksikymmentä tuhatta puuta jossain Pielisjärven takana; eikö Veikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, minkä arvoinen se metsä on?

Ennenkuin herra Schönfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi Veikkoliini:

– Tämä mies on juuri siltä seudulta, missä metsähuutokauppa on pidettävä; hänellä itselläänkin on vähäinen metsä tuolla Pielisjärven seudulla, ja hän aikoo juuri kysyä, mitä herra Blume voisi siitä tarjota.

– Niin, herra Schönfeld, mitähän nyt sopii tarjota? kysyi nuori Blume.

Herra Schönfeld, kynä korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat herrat kumartuivat konttoripöytää vasten ja alkoivat ahkerasti laskemaan, josta Veikkoliini saattoi päättää, että Schönfeld tahtoi maksaa niin vähän, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinpä ei mitään. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja norjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.

Lopputuloksena oli se, että Veikkoliini otti tutkiaksensa minkälainen metsän asema oli, minkä arvoinen metsä oli, ja lopullisesti sopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko metsästä, ja sen mukaan voitaisiin sitte toimia.

– Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?

– Olisihan kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta kerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on Teiltä saatavana.

Blume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.

Veikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä ja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.

– Katsokaa, sanoi hän, olen aikonut ostaa vähän maata nyt, kun hinnat ovat halvat, ja tahtoisin sentähden —

– Niin, tietysti, herra Schönfeld – ja nuori Blume kääntyi ensimmäisen konttorimiehensä puoleen, – laske selville Veikkoliinin saatava.

Veikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.

– Se on 7,800 markkaa, sanoi hän vitkaan, pannen korkoa summalle.

– Niin, se käy yhteen, sanoi konttorinpäällikkö. Rahat ovat kyllä pantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eihän suinkaan Veikkoliini niitä heti tarvitse?

– Kyllähän minä ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.

– No niin, siinä tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden perästä, sanoi herra Schönfeld päättäväisesti.

Veikkoliini näytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta kertaa. Hän oli nähtävästi kahdella päällä.

– Vai niin, kahden kuukauden perästä siis. Maksetaanko rahat Suikkilan sahalla, vai kuinka?

– Tietysti Suikkilan sahalla, tahi missä vain tahdotte. Ja Blume laski molemmat miehet menemään jotenkin jyrkästi hirsienostelijan mielestä.

Veikkoliini ja Kiiskilä menivät ulos. Kahta tuntia myöhemmin lähdettiin matkalle pohjaanpäin. Mutta näinä kahtena tuntina kuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain perää siinä, ettei kauppahuone Blume enään ollut niin vankka kuin ennen. Varmistuakseen asiasta kävi hän etsimässä vanhaa ystäväänsä Sergei Feodorovitschia, mutta tämä ei ollut kotona.

Matka Kiiskilään oli pitkällinen. Saimaan kanavaa ylöspäin vetivät hevoset heidän proomujaan. Avaroilla vesillä olivat kauppahuoneen hinausvenheet käytettävinä, mutta ei aina. Suuria varastoja piti vielä muutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja höyryt olivat alinomaisessa työssä. Paikoittain täytyi sentähden varppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla päästä eteenpäin, taikka maattiin paikoillaan. Tällä ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut metsäkauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska hän ei tahtonut näyttää liian hetaalta; hän muisti vaimonsa neuvoa.

Veikkoliini istui joka päivä tuntimääriä proomun ahtaassa kastarissa laskemassa ja kirjoittamassa.

Istuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi hänen kasvoillensa, käsillensä, toimi- ja konttorikirjoihinsa, jättäen muut esineet puolihämärään, olisi hän näin ollut oivallinen kaava hollantilaiselle laatumaalarille. Hänen kovat, ikäänkuin vaskeen piirretyt kasvonsa, vaaleat selittämättömät silmänsä, jäntevät kätensä, kaikki esitti sisällisen voiman ja valppaan älyllisyyden kuvan. Hän vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin sahalle tultiin, oli hänellä asia selvillä. Jos niitä hintoja, joita nyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin siihen, mitä kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut metsästään ja sahoistaan, niin oli päivän selkeää, että liike ei voinut kauan kannattaa. Ja jos hinnat ensi keväänä vielä enemmän alenisivat, piti kauppahuoneen olla vankka pysyäksensä pystyssä.

Mutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän kysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja muistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän levottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? – Mutta toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty, luotettava kauppahuone – ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman tiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon? Hänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.

Eräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi hän "Vahvalle Matille": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä tahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä proomussa.

– Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.

Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin levätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli synkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja liikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen luomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja koska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme luulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan häpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän levolle.

Hänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet auringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan muistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli tähystellen ympärilleen.

Ja katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen, kellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla kuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla kirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi ajettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat punaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte taas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin harrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen etäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei kooran, Medinet en Neebe" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta suustaan.

Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli. Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen, seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää sekä alkoi aamustella.

Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei näyttänyt edes huomaavan häntä.

– Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?

– Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.

– Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta harjaksia Venäjällä.

– Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.

– Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän jaksaa?

– Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.

Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi paremmin kuin karhukoira.

– Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.

– Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.