Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta

Tobias Pullinen, hänen naapurinsa, oli toinen, joka ei taipunut kirkkoherran alammaisuuteen. Se oli ehkä pahaksi Tobiaalle itselleen, mutta niin se kuitenkin oli.

Kirkkoherra Brandt astui tampuriinsa, mielessä luja päätös manuuttaa ilman mitään keräjiin nuori Tobias haukkumisesta ja huolimattomasta ajosta maantiellä. Etehisessä oli vastassa vanha emännöitsijä ja kertoi kappalaisen Helmin olevan sisällä odottamassa kirkkoherraa. Se ei ollut mikään tervetullut uutinen, sillä Brandtin kappalainen oli mies ihan toista tekoa. Vanha Rahjus ei koskaan voinut vetää yhtä köyttä eikä tasan hänen kanssansa, tämän, kuten Brandt tavallisesti häntä nimitti, Kristuksen kavaljeerin kanssa, sillä hän oli hieno ja siisti mies ja sitä paitsi, mikä Brandtin mielestä oli vieläkin pahempi, "lahkolainen", hän kun näet ajatteli itse. Brandt kuitenkin meni kansliaansa, suureen, aution näköiseen, tupakan savusta mustuneesen huoneesen. Neljä mustaa kaappia, kaikki eri muotoiset ja eri korkuiset, seisoi toista sivuseinää vasten, yksinkertainen honkapöytä ikkunan edessä, muutamia tuoleja ja tavattoman pitkä nahkasohva hienojen, laihain jalkojen päällä, siinä koko kalusto. Ei mitään kartiineja, ei yhtään peiliä, ei yhtään taitotekoista koristusta, niin että tulijassa ei mikään laimentanu autiuden vaikuttamaa kammon tunnetta. Tyytymättömänä ja ärtyisenä astui kirkkoherra Brandt huoneesen ja sai töin tuskin hillityksi mieltänsä, jota ponnistusta sentään helpotti se varma tieto, että kappalainen Helm oli jo seuraavana päivänä lähtevä pois pitäjästä ja nykyisestä virastaan.

"Terve tuloa, terve tuloa", mutisi hän epäselvästi. "No veli", lisäsi hän sitte, "nyt olet päättänyt rippikoulun tässä pitäjässä, no, millaisiksi olet huomannut rippikoululapsesi?"

Pehmoisella, miellyttävällä äänellä vastasi Helm kirkkoherran kysymykseen luonnollisella kielellä, jossa ei ollut mitään mehukkaita, raamatusta lainattuja ja jokapäiväisen elämän toimiin sovitettuja lauseita eikä sanoja:

"Kuten, setä, tiedätte, ovat mielipiteemme tästä asiasta perin erilaiset. Kuin minä nyt luultavasti viimeistä kertaa puhun tästä teidän kanssanne, niin täytyy minun sanoa, että ainoastaan vähäisessä osassa lapsista on herännyt syvempää käsitystä meidän uskonoppimme perustotuuksista. Kun täällä on niin mainio kansakoulu, ovat nämä rippikoululapset muodollisesti paremmin valmistuneita, kuin minä missään muualla olen tavannut, mutta ehkä myöskin sen kansakoulun tähden on tieto eli ulkonainen taito hidastuttanut heidän sisällistä kehitystänsä."

"Tieto on voima", vastasi kirkkoherra lyhyesti ja jyrkästi.

"Niin kyllä", vastasi Helm, "mutta se ei kuulu tähän. Minä tahdoin vain sanoa, että uusi syntyminen, sydämmen kääntyminen, joka yksin oikeuttaa nauttimaan pyhää ehtoollista, näyttää tapahtuneen vain ani harvoissa rippikoululapsissa, ja minä olen onnellinen, että te, setä, päästätte ne nuoret enkä minä. Tämä on ensimmäinen rippikoulu, kuin olen pitänyt, ja minun täytyy tunnustaa, että se olisi minulle sielun-kilvoittelu, ankara sisällinen taistelu, jota minä en pakene, jos se pannaan minun kannettavakseni, mutta minä kiitän Jumalaa, joka ei vielä ole pannut sitä minulle; ehkä minä vast'edes varmemmasti ja siis levollisemmin hoidan tätä tointani, josta on suuri edesvastaus."

Nyt toi emännöitsijä totivettä, konjakkia ja sokuria. Kirkkoherra, vanha ja virkaansa tottunut, hymyili vain pilkallisesti, mutta ei vastannut mitään kappalaisen puheesen.

"Tahdotko totia?" kysyi hän. Samaa oli hän kysynyt jo ennenkin joka ilta niin kauan, kuin oli tätä kappalaistansa tavannut eli lähes neljä kuukautta. Ja hän oli aina saanut saman vastauksen: "Kiitoksia, setä, minä en nauti väkeviä juomia."

"Sinä olet yhä kuin hihhulit; etkö muista, miten kävi häissä Kaanaassa? Mutta palataksemme aineesemme", sanoi kirkkoherra tehdessään totia, "siis sinä luulet, että ainoastaan harvat ovat sellaisessa sielun tilassa, kuin sinä vaadit voidaksesi heitä hyväksyä."

"Niin."

"Kuten jo itse sanoit, ovat meidän mielipiteemme tästä asiasta perin erilaiset. Ihmisen sielun elämä on salattu, se on seitsemällä sinetillä lukittu kirja, et sinä enkä minä voi sitä tuomita" – kirkkoherra juoda kulautti lasista – "ainoastaan autuuden ehtojen tietoa ja taitoa me voimme arvostella, vaan mikä menee sen ylitse, ei ole ihmisen vallassa. Muuten se nuorison tunnetulva, jota enimmät hihhulipapit osaavat saada aikaan oppilaissansa" – kirkkoherra rykäsi paljon sanovasti – "yhtä helposti herää, kuin nopeasti haihtuukin, ja se on vaarallinen, jopa ihan epäsiveellinenkin."

Kirkkoherra puhuessaan astuskeli hitaasti edes takaisin pitkin lattiaa, joi totilasinsa loppuun ja teki uutta. "No hyvä, veli, kutka sinusta ovat ne valitut lampaat, jotka otat oikealle puolellesi?"

Helm punastui vähän vertauksesta, joka hänestä tuntui Jumalan pilkalta; hän luetteli muutamia rippikoululapsia.

"No, entä vuohet?"

Taaskin punastui Helm ja luetteli koko joukon nimiä.

"Mutta jos otat taidon mittakepiksi, kutka silloin seisovat vasemmalla puolellasi?"

Taas luetteli Helm muutamia.

"Hyvä, pane vuohien joukkoon lisäksi vielä nuori Tobias Pullinen."

"Tobias", vastasi Helm, "hän on pään puolesta lahjakkain, eikä ainoastaan pään puolesta, hänellä on myöskin pohjaltaan lämmin ja, kuten maailma sanoo, hyvä sydän, mutta hän on lellitelty ja ylpeä. Hän osaa biblian-historiansa ja katkismuksensa kannesta kanteen. Jos tieto on koskaan oikeuttanut sen kalliin armon-välikappaleen käyttämiseen, josta nyt on puhe, niin hänellä on siihen varma oikeus."

"Siirrä sinne Tobias Pullinen", sanoi Brandt nyt jo hyvin suutuksissaan, "se on paatunut poika. Mitä sinä olet kylvänyt, on hänessä joutunut kivistöön. Ylpeys ja talonpoikaiskopeus ovat hänessä paisuksissa, häntä täytyy masentaa." Ja kaikki kirkkoherran rehtorikiihkot joutuivat kuohuksiin muistellessa rekeä, hevosta ja kaluja. Toti teki myöskin tehtäväänsä ja yhä kiukustuneempana lateli hän kovia sanoja Tobiaasta ja hänen isästään, siitä vanhasta juttupukarista ja riitasankarista.

"Minä en voi", vastasi Helm, "tehkää se itse, tutkikaa itse lapsia, arvostelkaa, minkä verran minä olen työtä tehnyt ja minkä verran armoa Herra on antanut tulla minun vähäiselle työlleni; käyttäkää mitä mittakeppiä hyvänsä, minä pesen käteni. Jos ainoastaan tietoa arvostellaan, silloin on Pullinen ensimmäinen, ja tietoahan te olette puolustaneet. Muuten on teillä ja vanhalla Pullisella, kuten minulle on kerrottu, asioita keskoisina kihlakunnan- ja hovioikeudessa. Pelkäänpä seurakuntalaisten katsovan kostoksi, jos Tobias hyljätään ja muita hyväksytään, ja se saa aikaan suuttumusta, ehkä valituksiakin."

"Niinpä valittakoot", sanoi kirkkoherra äkeissään, "minä pysyn sanoissani. Enkö minä ihan äskettäin tavannut sitä poikaa maantiellä kiroilemassa ja haukkumassa kuin oikea hevoshuijari ja maantieveijari ihan kuin isänsäkin. Eikö hän sanonut minua 'kirotuksi vetelykseksi', rikkonut hevoskalujani, turmellut hevostani, särkenyt rekeäni ja…"

"Siispä, setä, kuitenkin arvostelette häntä sieluntilansa, mielenlaatunsa mukaan."

"Minä teen niin", sanoi kirkkoherra, nyt vuorostaan hän vähän punastuen, "minä teen niin tämän kerran, minulla on omat syyni ja minä vastaan niistä."

"Ruoka jäähtyy", sanoi nyt kirkkoherran emännöitsijä, vanhan puolinen vaimo, silmissä kova ja ankara katse.

"Tahdotko syödä illallista minun kanssani?"

"En, tiedättehän, setä, miten meillä on kotona, kaikki jo kokoon pantuna, ehkä jo huomenna lähdemme Viipuriin. Vaimoni tulisi levottomaksi, jos nyt viipyisin poissa. Minä saan sen tähden vielä viimeisen kerran kiittää ja sanoa, hyvästi."

"No hyvästi, hyvästi sitte, kiitos itsellesi." Ja herrat erosivat, kylmäkiskoisesti kättä antaen, ilman mitään "älä unhota".

III

Oli ensimmäinen kova katovuosi, kuin Suomi sai viisikymmen-luvun koskipaikoilla kärsiä. Pitkä, säälittävä ihmisjono virtasi pohjoisesta päin. Köyhiä tuli kuin varpusia talvella, viluissaan ja nälissään kuin susi salolla. Silmät kuopallaan ja kasvot kalpeina tulivat ihmiset etelään päin sitä suuremmin joukoin, mitä etelämmäksi ehtivät. Kuin nämä pohjoisen, idän ja lännen nälkäiset matkalaiset saapuivat isänmaansa portille, Viipuriin, menossa suureen leipämaahan, Venäjälle, silloin teitä oli paljo kuin Egyptin heinäsirkkoja. Ja vanha kaupunki avasi porttinsa selki seljalleen; joka talossa, sekä rikkaan tukkukauppiaan että köyhimmän porvarin tykönä oli yksi tai useampiakin syömässä armeliaisuuden katkeria paloja. Eräänä päivänä tuli koulun rehtorin kyökkiin vaimo, kantaen kolme- tai viisivuotista lasta käsivarrellaan.

"Mistä sinä olet?" kysyi rehtorin rouva.

"Pohjanmaalta."

"Mikä on nimesi?"

"Anni."

"Missä on miehesi?"

"Hän jäi jäljelle vai lieneekö mennyt edelle, en tiedä. Oli kylmä talvipäivä kolme viikkoa sitte, tuli tuisku ja myrsky pohjatuulella. Me astuimme järven jäätä, mieheni edeltä, minä lapsen kanssa perästä; jompikumpi meistä eksyi talvimyrskyssä. Minä astuin, astuin koko päivän, ja yön tullen saavuin mökkiin. Armeliaat ihmiset hoitelivat meitä. Siitä asti en ole nähnyt miestäni. Nyt en tiedä, elääkö hän vielä vai onko jo kuollut."

Vaimo puhui levollisesti niin kuin sellainen, joka on lakannut jo toivomasta; hänen kyyneliensä lähde oli kuivanut. Kuoleman koura oli painanut merkkinsä häneen.

Rehtorin rouva käski antaa lämmintä keittoa vaimolle. Hän ainoastaan maistoi sitä, ruoka häntä oksetti. Lämmiteltyään itseänsä ja pikku tyttöänsä, saatuaan tavallisen antimen läksi hän kiittäen ja Jumalan siunausta toivottaen jälleen ulos. Tuskin ehdittyään pihalle vaipui hän lapsineen kinokseen. Kuin ihmisiä riensi häntä auttamaan, oli hän jo kuollut. Samassa talossa asui venäläinen pappi, köyhä tämän maailman tavaroista, vaan rikas armeliaisuudesta. Hän ja hänen vaimonsa ottivat lapsen hoitoonsa. Ei kukaan tiennyt, mistä lapsi oli. Oliko hän kastettu? Mikä hänen nimensä oli? Kuinka vanha hän oli? Ei mitään paperia ollut äiti vainajalla, joka olisi ilmaissut, mistä ja kuka hän oli. Ja pappi otti tyttöä kädestä ja meni hänen ja vaimonsa kanssa kirkkoon, kutsui lukkarin, kellonsoittajan ja tuohusten myöjän kummeiksi; lapsi sai astua suureen kasteammeesen, pappi piti kiinni hänen suutansa ja nenäänsä ja painoi häntä kolme kertaa kasteveden pinnan alle, ja kuin hän nousi ylös, oli hänen niemensä Helena Ivanovna ja hän oli oikeauskoinen "pravaslava".

Pienokainen, siinnyt kurjuudessa ja syntynyt köyhyydessä, kasvoi kauniiksi, vaan raskas- ja synkkämieliseksi lapseksi. Harvoin näkyi hänen suunsa vetäytyvän hymyyn, ja jo lapsena osoitti hän ominaisuuksia, jotka oikeastaan kuuluvat vaurastunempaan ikään. Muun muassa oli hän erittäin säästäväinen. Kuin Leena, joksi tyttöä sanottiin, kasvoi nuoruuden ikään, tuli hänestä hoikka, mustasilmä tyttö, ja kuin hän rupesi rakentamaan avioliittoa, valitsi hän miehekseen iloisimman, sukkelasanaisimman ja veitikkamaisimman velikullan, kuin hänen vertaistensa joukosta oli saatavana vanhassa kauppakaupungissa, ja se oli Tobias Pullinen.

Tobias palveli siihen aikaan linnan päälliköllä. Hänen pyöreä, punainen ja valkoinen muotonsa, hänen siniset, iloiset ja veitikkamaiset silmänsä, hänen leikinlaskunsa, laulunsa, hullunkuriset puheenpartensa ja iloiset arvoituksensa sekä lihavat, pehmoiset lihakset suun ympärillä, jotka, kuin hän vähänkin nauroi, tekivät, muodon niin hyvänluontoisen ja hupaisen näköiseksi, kaikki se oli lumonnut Helenan. Kuin Tobiaalla sitä paitsi oli yllä vähävenäläinen, pitkä kauhtana, punainen vyö vatsan kohdalla, litteä kuskinhattu päässä ja suuri joukko riikinkukon höyheniä törröttämässä sen päälaella, niin se kaikki kokonaan voitti pikku Leenan, ja siitä tuli häät kaksine vihkimisineen ja kaikkine juhlallisuuksineen ja taikuuksineen, kuin venäläiset ja suomalaiset kansantavat sellaisissa juhlatiloissa käyttävät. Kohta häiden jälkeen – Leena oli silloin vasta 17 vuoden ijässä – peri Tobias ihan äkkiarvaamatta pienen tilan Tervolasta ja muutti sinne. Kuin tila oli pieni, ainoastaan neljän tynnyrin kylvö, avasi hän maakaupan. Se menestyi hyvin, hän kun oli siihen aikaan ainoa kaupan harjoittaja koko pitäjässä. Muutamissa vuosissa pääsi hän varakkaaksi mieheksi, josta suurin kiitos tuli Leenan säästäväisyydelle tai ahneudelle, kuten naapurit sanoivat. Jos Tobias olisi hoitanut puotiansa ja pientä maanviljelystänsä kunnollisesti, olisi hän epäilemättä ollut oikein rikaskin, mutta hän oli joutunut erään kiihkon valtaan, jota kyllä käy käsittää vanhassa kuskissa. Hän oli hevoskauppias. Hän osti, möi ja huijasi hevosia, oli kaikissa kilpa-ajoissa Kuopiossa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, jopa Vaasassakin. Jokainen urheilija koko maassa tunsi iloisen hevoskauppiaan Tobias Pullisen, ja monta sukkelaa kujetta kerrottiin hänestä, miten hän osti huokeasta ja möi kalliista sekä petteli venäläisiä hevoskauppiaita ja suomalaisia urheilijoita. Niin ihan eheä hänen hyvä nimensä ja maineensa ei ollut, vaikka kukaan ei juuri tiennyt mitään erittäin pahaakaan rikosta, mutta maljojen ja konjakin ääressä vilkkaan kilpa-ajon jälkeen ei pidetty niin tarkkaa lukua, ja kuin Tobias itse, milloin joku viittasi sinne päin, ei ollut lainkaan arkaluontoinen, niin sai kaikki mennä kaupalleen.

Näin ollen jätti hän kotinsa ja talonsa kaikkineen oman onnensa nojaan, ja onnipa oli, että hänen vaimonsa kovin kourin piti kiinni vaivalla ansaituista markoista eikä oikeastaan koskaan ilmaissut Tobiaalle, minkä verran hän oli pannut talteen arkun pohjalle.

Siellä istui Helena eli Leena, kuten häntä sanottiin, eräänä maanantaina aamupäivällä puotikammarissaan tuvan ja puodin välillä. Pieni huone se oli, täpö täynnä tavaraa: suuri joukko vesirinkelejä (barashki), yksi säkki kahvia ja yksi laatikko teetä, jotka arat tavarat olivat imeneet itseensä hajua ja makua Kurkijoen piiskoista, venäläisistä hevoskaluista, valkoisista saappaista ja muista juhtinahalta hajuavista tavaroista. Vaikka Leena oli tullut lihavammaksi ja pulleammaksi kuin ennen, olkapäiltään ja rinnoiltaan pyöreämmäksi, hänen mielensä ei siltä ollut tullut keveämmäksi, pikemmin päin vastoin: hän oli epätasainen ja levoton. Hän sitä paitsi kärsi kiusallista yksinäisyyden ikävää. Mies poissa, poika melkein täys'kasvuinen, kasvanut pois hänen hoidostaan vaikka ei siltä hänen ajatuksistaan. Vaikka hän hyvin lämpimästi rakastakin poikaansa, niin hän kuitenkin tunsi hänelle siipien jo siksi kasvaneen, että hän kohta kyllä oli kyllin voimakas lentämään ulos maailmaan. Yhtään tytärtä ei ollut eikä ketään sukulaisia. Vaimolleen seuraksi oli kyllä Tobias ottanut taloon sisarensa tyttären Annin, reippaan ja kauniin tytön, mutta Leena ei niin pian kiintynytkään uusiin henkilöihin. Monta vuotta kului ennen kuin hän oppi katsomaan tyttöä sukuun kuuluvaksi. Mutta olipa hänellä muunkin kuin vain sukulaisten ja seuran puutetta, sillä hänellä, kun oli kasvatettu Venäjän uskoon, ei ollut pappia eikä kirkkoa likimailla. "Sinun Jumalasi" ja "meidän Jumalamme", kuten tavallisessa puheessa sanottiin ja vielä tavallisemmin Suomen ja Venäjän Jumala, olivat kumpikin saaneet sijaa hänen sydämmessänsä. Hän ei voinut uskonlauseiden ja jumalanpalvelus-menojen eikä inhimillisten lisien takaa nähdä ainoaa, ijankaikkista Jumalaa; hänen sydämmensä oli runneltunut äärettömässä ja hyödyttömässä taistelussa ja pelossa. Säästäväisyys ja työnkiihko johtivat hänet huomaamattansa alamäen rintaan, joka oli nimeltä rahan hankinta. Kuin kaikki muu petti taikka oli mahdoton arvata ja mahdoton selittää, kuin kaikki uskon ja uskottomuuden tutkistelut näyttivät hänestä hetteeltä, johon hän sitä syvemmälle vaipui, mitä kovemmin ponnisteli vastaan, silloinkin oli olemassa yksi, joka oli todellinen ja selvä, ja se oli hopeamarkka. Sillä oli lumoava loiste, siinä oli heleä ääni sekä kotona että ulkona maailmassa. Kokoomishimo oli hänessä tuollainen syvään juurtunut kiihko, jota ei mitkään rukoukset, ei mikään katumus eikä parannus voinut koskaan karkoittaa.

Leena istui, kuten edellä mainittiin, puotikammarissaan maanantaina aamupäivällä, Marian ilmestyspäivän aattona. Työ oli jo melkein lopetettu. Leena mietiskeli kauppaliikkeen tilaa. Kuten useimmilla maakauppiaillamme, salli Leena Pullisenkin harjautunut muisti, jota mitkään hyödyttömät ja tarpeettomat koulutiedot eivät haitanneet, hänen ilman mitään kirjoja saada tuota pikaa selon asiain tilasta. Hän muisti kaikki ostohinnat pennilleen, muisti päivät, milloin mikin tavara oli tuotu, ja osasi ihan paikoilleen sanoa, minkä verran hän oli voittanut siloista, kulkusista, nuorasta ja tupakasta. Ei mitään kassakirjaa, ei muistikirjaa eikä päiväkirjaa tarvittu, kaikki oli kuin vaskeen piirrettynä tuohon suunnattomaan muistiin, joka usein hämmästyttää ja kummastuttaa tuomaria ja pappia maalla. Kuin liikkeen tarkastus päättyi, muuttui Leenan pyöreä muoto tyytyväisen näköiseksi; hän oli hyvillään voitosta. Palveltuaan täten mammonaansa otti hän vanhan suomalaisen virsikirjansa ja luki hyvin hartaasti puoliääneen erään noista vanhoista suomalaisista virsistä, joissa on pahimpia kielivirheitä vääräin vertausten, ajatuksettoman sekamelskan ja rumain sanojen kanssa sekaisin. Saatuaan virren loppuun meni Leena tupaan etsimään kälynsä tytärtä Annia, apulaistansa taloustoimissa. Suuri tupa oli tyhjä ja siistitty pyhäksi. Ainoastaan kissa istui siellä, pesi silmiänsä ja ennusti vieraita, ja Musti uunin vieressä uneksi metsästysaikojen iloja. Uunin päältä näkyi kaksi suurta raudoitettua saappaan kantaa, ja pohjaa. Matti Viskari se siellä ylhäällä maaten piti pyhää.

"Matti, oletko nähnyt Annia?" kysyi Leena. "Missä on Anni, ja Tobias sitte? Minä mielelläni lukisin heille postillasta."

"Kussa kipu, siinä käsi, siinä silmä, kussa armas", vastasi Matti.

"Onko tuo mikään vastaus!"

"Kun on oikein kylmä, lentää pyy välistä lääväänkin."

"Niin niin, hyvä Matti, se on totta. Minun olisi pitänyt arvata tämä ennen, kuin otin Annin taloon. Onko siinä nyt vaimo Tobiaalle, joka ei ole vielä päässyt ripillekään, ja tyttö köyhä kuin kirkonhiiri!"

"Ei haittaa, emäntä. Köyhästä naimaan, pohatasta hevosen ostoon. Kust' on mieli muuttununna, sieltä hoiva huolittava. Kaikkea katua saapi, vaan ei nuorra naimistansa, ja tarves on talossa vaimo, vaikka vettä keittäkähän."

"Voi niitä lapsia, niitä lapsia."

"Niin, se on kyllä totta. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimon lapsistansa."

"Minun pitää tehdä loppu tästä, jos vain saisin puhella mieheni kanssa ja kysyä, mitä hän arvelee asiasta."

Kun Matti nyt ainoastaan mörähtämällä ilmasi kyllä kuullensa emännän sanat, mutta ei katsonut saattavansa enää mitään lisätä, läksi Leena karjottaan etsimään Annia.

Tuskin ehti Leena poistua, kuin ovi aukesi ja sisään astui varovasti kyynärän korkuisen kynnyksen yli vanha jäykkäsääri mies, yllä musta, pitkä nuttu, päässä nahkalakki, joka, kuten mies itsekin, näytti vähän herrasluokkaan kuuluvalta. Se oli lukkari Jäppinen. Hänen käytöksessään oli vähän ahdistusta ja arkuutta. Häntä oli monta Herran vuotta komentanut kirkkoherra, joka ei voinut sietää hänen herrasmaisuuttansa. Lukkari oli siitä kasvatuksesta saanut ihan omituisen käytöksen, jossa näkyi sekaisin pelkoa ja teeskenneltyä varmuutta. Hän oli kyllä vanha tuttu talossa, mutta, koska hänen luonteessaan ei ollut itsenäisyyttä, uskalsi hän kirkkoherralta ainoastaan salaa hiipien käydä Pullisessa. Nähtyään tuvan tyhjäksi kysyi hän puoli ääneen:

"Onko siellä ketään uunilla?"

"Hyvää tekee lämmin vanhoille luille", vastasi Matti Viskari.

"Sinua minä juuri etsin. Tule alas, tietäjä Matti, minulla on jotakin ilmoitettavaa sinulle, jotain hyvin tärkeää."

Ukko laskeutui varovasti alas porraspuuta myöten, jona oli kaksituumainen lankku ja siinä sydämmen muotoisia reikiä läpi sahattuina.

"No, mitä nyt?" sanoi hän, pudistaen lukkarin kättä ja pistäen sitte nuuskaa nenäänsä.

"Niin, kas se on siten, että – niin, kurjamaista se on, että mitään sellaista voi tapahtua, mutta niin se on – että meidän kirkkoherra – niin, mitäpä siitä maksaa suuttua. – "

"No, puhu suusi puhtaaksi, lukkari!" sanoi Matti, viisailla silmillään tarkkaan tähystellen kirkon palvelijaa. "Puhu vain suoraan. Me emme odota mitään hyvää siltä taholta."

"Niin, suoraan sanoen, kirkkoherra Brandt ei aio päästää Tobiasta ripille."

"No, mitä lempoa sitte!"

"Hän sanoo nuoren Tobiaan viime lauantaina kiroilleen ja pauhanneen ja näyttäneen pahaa sydäntänsä ihan kirkkoherralle itselleen. Tahdotko nuuskaa, Matti?"

Matti veti nuuskaa hitaasti pahkuraiseen ja kulmikkaasen nenäänsä ja kiroili niin, että lukkari vanhus, muistaen virka-asemansa, katsoi olevansa velvollinen ojentamaan häntä.

"Ole vaiti, lukkari", sanoi Matti jyrkästi. "Mitä nyt on tehtävä? Anna nyt hyvä neuvo, tämä on sinun asiasi, tässä pitää sinun osata neuvoa." Ja Matti kynsi korvansa taustaa.

Lukkari ei ollut millänsäkään ukon pauhaamisesta, sanoi vain: "Ei ole muuta kuin yksi keino. Tobias tänä päivänä menköön kappalaisen Helmin luo, kuuletko, tänä iltana vielä, sillä kappalainen lähtee pois huomeisaamuna aikaisin, paha kyllä. Jos hän rupee puolustamaan teidän Tobiastanne, niin se ehkä auttaa, sillä näetkös, minä olen huomannut, että kirkkoherra ikään kuin vähän pelkää häntä, vaikka muuten ei näytä pelkäävän itse paholaistakaan."

"Kiitoksia, lukkari, minä kyllä kerron nuorelle Tobiaalle, mitä sinä olet sanonut, ja täällä tehdään mitä suinkin voidaan. Hyvästi nyt. Minä pidän pyhää tänään, näetkös." Ja Matti kiipesi jälleen ylös uunille, paneutui syrjälleen ja oli jo suloisen unen helmoissa, kuin Leena lasten kanssa ehti takaisin tupaan. Leena vei kammariinsa nuoret ja kohta kuului sieltä yksitoikkoista, juhlallista, puoleksi laulavaa ääntä, joka on niin tavallinen kansassa, kuin se lukee hengellisiä kirjoja.

IV

Alkoi hämärtää. Lyhyt talvipäivä tuskin ehti sammua, niin kuu jo levitti kylmää valoansa valkoisille kinoksille ja mustille tuville. Kuin kuun valo hiipi ikkunasta tupaan, ryömi Matti makuultaan uunin laidalle, laskeutui varovasti maahan ja kävi piippu suussa istumaan uunin viereen.

Hänen siinä istuessaan ja katsellessaan, mitenkä kuunvaloinen ikkunan kuva hitaasti siirtyi pitkin lattian rakoa, tuli Anni tupaan, otti lampun hyllyltä ovensuu-seinältä ja sytytti sen. Anni oli yhdeksäntoista ikäinen tyttö, ei erittäin kaunis, vaan muuten muodoltaan hyvin miellyttävä. Hänen silmäyksessään, kuin hän hyväntahtoisesti katsoi kehen hyvänsä, oli syvällisyyttä ja lämpöä, jota harvoin tavataan vaaleissa sinisilmissä. Hitaasti, vaan varmasti, teeskentelemättömällä, luonnollisella suloudella, jota on jokaisessa nuoressa ja terveessä ruumiissa, teki hän askareitansa, puhalteli hiillosta, pani laulaa hyräillen enemmän puita uuniin ja läksi jälleen ulos.

Lamppu valasi kirkkaasti suuren tuvan mustuneita seiniä, pitkiä penkkejä ja valkoista pöytää. Orsilla riippui pitkissä vartaissa reikäleipiä, niiden päällä oli tarvepuita kuivamassa sekä pari nurin käännettyä, äskettäin nyljettyä vasikannahkaa, joiden hännät heiluivat ilman vedossa; muutamia paria suksia sekä oljista, helmistä ja kirjavista tilkuista tehty leikkikalu, kruunu nimeltään, jollainen usein jouluna ripustetaan kattoon koristukseksi. Lyhyesti sanoen: talon varasto kaikkea, joka lähinnä tarvitsi emännän katsomista ja tuvan lämpöä, oli kasattu ylös orsille. Nurkassa, mustuneessa hirressä riippui myöskin uusi petroleumilamppu.

Vanha Matti katsoi itsekseen ihmetellen valon lähdettä. Hän mietiskeli mielessään suurta mullistusta, jonka sellainen pieni kalu kuin lamppu oli saanut aikaan. Matti oli vanha, kokenut mies, joka oli nähnyt paljon maailmassa. Hän oli kuten enimmät paremmista talollisistamme monipuolinen ja tietorikas mies. Hän tiesi, mihin kaski oli kaadettava, hän tiesi, milloin se oli poltettava, kynnettävä, kylvettävä ja korjattava. Eikä hän sitä ainoastaan tiennyt, vaan hän osasi tehdäkin sen omin käsin. Hän tiesi, missä maassa ruis, vehnä, tattari, herneet paraiten menestyivät ja mitä ne tarvitsivat viihtyäkseen. Hän osasi nikkaroida pyttyjä, tynnyrejä, korvoja, rekiä ja keveitä kärryjä. Jos siksi tuli, osasi hän kengittää hevosenkin yhtä hyvin, kuin hoitaa veneensä, kutoa nuottaa, verkkoja, rysiä ja laittaa katiskoita, mertoja. Hän oli suuri metsämies, joka syksyin keväin tappoi teyrejä, metsoja ja sorsia joukottain. Hän tunsi kukat, sienet, puut ja tiesi mihin niitä voitiin käyttää. Hänen ryppyiset, muhkuraiset, ruskettuneet kätensä osasivat tehdä melkein mitä hyvänsä, ja sittekin hän kuusikymmen-vuotisen, toimeliaan elämään jälkeen oli vain loinen. Hän oli kuullut kerrottavan suuresta maasta kaukana lännessä päin, jossa osattiin pitää paremmassa arvossa, mitä hyvä, terve järki ja vahvat kädet voivat saada aikaan. Mutta hän sekä oli liian vanha että siksi kirjan taitamaton ottamaan sanomalehdistä ja kirjoista tarkkaa selkoa siitä asiasta, joten niin kauas lähtö oli jäänyt tekemättä. Niinpä hän nyt oli loisena, Leena Pullisen kaikki kaikissa ja neuvonantaja, isä Tobiaan kuljeksiessa matkoillansa.