Sisaret: Romaani

Publius katseli miettiväisenä häntä, kunnes Lysias huudahti:

"Mitä tämä on? Olikohan iloinen Eros aamulla eksynyt tänne synkkään

Serapiin temppeliin?"

"Se ei olisi hyvä," erakko hänet keskeytti, "sillä pian meidän jumalamme jalkain juuressa oleva Kerberus tempaisi tuolta rajulta pojalta," ja tätä sanoessaan hän katsoi ankaran näköisenä Kreikkalaiseen, "hänen liikkuvat siipensä."

"Jos hän vain antautuu kiinni tuolla kolmipäiselle pedolle," Lysias nauroi. "Mutta tule nyt, Publius; Euleus on jo kyllin kauvan odottanut."

"No mene sitten hänen luoksensa," Roomalainen vastasi. "Minä tulen heti perästä, mutta ensin on minulla vähän puhuttavaa Serapionille."

Viimemainittu oli, Irenen mentyä, kokonaan kääntänyt huomionsa akaasialehtoon, missä eunukki yhä vain syödä ahmasi. Kun Roomalainen sitten häntä puhutteli, hän sanoi, vastenmielisesti pudistaen suurta päätänsä:

"Sinun silmäsi eivät varmaankaan ole huonommat, kuin minun. Katsoppas, miten tuo mies järsiessään liikuttelee leukojaan ja maiskuttelee huuliaan. Serapis vieköön, ihmisen luonnon laadun oppii tuntemaan, kun tarkastelee hänen syömistään. Sinä tiedät, että vastenmielisesti olen tässä häkissäni, mutta siitä olen sille kiitollinen, että se estää minua sellaisesta, jota Euleus kutsuu nauttimiseksi, sillä nautinto, sen sanon, alentaa ihmistä."

"Sinä oletkin suurempi filosoofi, kuin tahdot näyttääkään," Publius vastasi.

"Minä en tahdo näyttää miltään," erakko vastasi, "sillä minusta on saman tekevää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Mutta jos se, jolla ei ole mitään tehtävää, jota harvoin häiritään, ja joka itsekseen miettii kaikenlaista, on filosoofi, niin kutsu sitten minua siksi, jos niin tahdot. Jos joskus tarvitset neuvoa, niin tule vain luokseni, sillä sinä miellytät minua ja ehkäpä voisit tehdä minulle tärkeänkin palveluksen."

"Sano vain," Roomalainen häntä keskeytti, "aivan mielelläni tahtoisin sinua auttaa."

"Ei nyt," Serapion hiljaa vastasi, "vaan tule joskus toiste, kun sinulla on aikaa, tietysti ilman tämänpäiväisiä kumppaleitasi, ainakin ilman Euleusta, joka on ilkein konna, minkä milloinkaan olen tavannut. Ehkä voin jo tänään lausua sinulle, ett'ei pyyntöni koske minua itseäni, sillä mitä minä tarvitsisin, vaan ruukunkantajattarien onnea, jotka molemmat jo olet nähnyt, ja jotka tarvitsevat turvaa."

"Vanhemman heistä, Klean tähden," Publius avosydämisesti vastasi, "tulin tänne, enkä sinun. Hänen käynnissään ja silmissään on jotakin, joka muita ehkä pitää etäällä, vaan joka minua vetää hänen puoleensa. Miten tämä ylevä olento on joutunut teidän temppeliinne?"

"Kun toiste tulet tänne," erakko vastasi, "niin kerron sinulle sisarusten vaiheet ja sen, mistä heidän on Euleusta kiittäminen. Mene nyt ja ole vakuutettu että näitä tyttöjä täällä hyvin suojellaan. Tämän sanon etenkin Kreikkalaisen tähden, joka on liukas hulivili, enkä sinun, sillä kun kerran olet saava tietää, keitä tytöt ovat, niin olet mielelläsikin auttava minua heidän hyödykseen."

"Sen teen nyt jo aivan mielelläni," Publius lausui, jätti erakon hyvästi ja huusi Euleukselle: "Tämä oli suloinen aamu!"

"Se olisi ollut minulle vieläkin suloisempi," eunukki vastasi, "jos olisit antanut minun enemmän nauttia sinun seuraasi."

"Minä olen niinmuodoin ollut kauvemmin poissa kuin on kohtuullista,"

Roomalainen vastasi.

"Sinä menettelet teikäläisten tavan mukaan," toinen vastasi, kumartaen syvään, "jotka antavat itseään kuninkaittenkin odottaa esihuoneissaan."

"Mutta eihän sinulla ole ruunua," Publius vastasi, "ja kyllähän vanha hovimies, jos kukaan, ymmärtää olla kärsivällinen…"

"Kun se tapahtuu kuninkaan käskystä," Euleus hänet keskeytti, "niin harmaapäinen hovimies on ääneti, vaikkapa vain nuorukaistenkin tekee mieli häntä pilkata."

"Se koski meitä molempia," Publius vastasi, kääntyen Lysiaasen päin. "Vastaa sinä nyt hänelle, sillä minä olen kuullut ja puhunut kyllikseni."

KOLMAS LUKU

Irenen jalka ei saattanut kärsiä lujia hihnoja, samoin hänen sielunsakin oli kovin herkkätuntoinen jokaisen kovan sanan suhteen. Sentähden Roomalaisen puhe ja käytös olivat häneen koskeneet.

Alla päin ja itku silmin hän kävi asuntoansa kohti, vaan ennenkuin hän sinne pääsi, hän sattui katsahtamaan kädessään olevia persikoita ja paistia.

Heti hän silloin ajatteli sisartansa ja sitä, kuinka hyvältä tämä herkullinen ateria oli nälkäisestä tyttö parasta maistuva. Hänen suunsa hymyili jälleen, ilo säteili hänen silmistään ja nopein askelin hän riensi matkaansa.

Hänen mieleensä ei juohtunut, että Klea kyselisi orvokkia ja että Roomalainen hänen silmissään olisi suuremman arvoinen, kuin kukaan muukaan vieras.

Hänellä ei ollut ketään muuta toveria ollut kuin hänen sisarensa, ja kun tytöt muuten, työstä päästyään, puhelevat ilon ikävästä ja rakkauden huolista, niin nämät kumpikin tulivat tavallisesti niin kovin väsyneinä kotiin, että he toivoivat kaikista mieluimmin lepoa ja unta. Jos heille joskus jäikin hetkinen jouto-aikaa, niin Klea aina vaan alkoi kertoella heidän yhteisestä kodistaan; Irene taas, joka etsi ja löysikin monta viatonta huvia Serapistemppelinkin totisten muurien sisältä, kuunteli häntä mielellään, ja keskeytti häntä kyselemällä ja kertomalla pieniä tapauksia ja kohtauksia, joita hän luuli muistavansa lapsuutensa ajoilta, vaan jotka hän kuitenkin useimmiten oli kuullut vasta sisareltaan, ja jotka hänen kovin vireän mielikuvituksensa kautta tulivat uudestaan muodostuneina hänen omiksensa.

Klea ei ollut huomannut Irenen pitkää poissa-oloa, sillä, heti tämän lähdettyä, hän oli nukkunut nälän ja väsymyksen valtaamana.

Ennenkuin hänen väsynyt päänsä sai lepoa ja ennenkuin hänen silmäluomensa sulkeutuivat, hänen huulensa vavahtelivat tuskallisesti; mutta sitten hänen kasvojensa piirteet rauhottuivat, hänen huulensa aukenivat hiljaa, ja samaten kuin vieno kevättuulahdus puhaltelee palelevaa kukkaa, samoin hymy levisi hänen yhä enemmän ja enemmän punastuville poskilleen.

Nukkuja ei suinkaan ollut syntynyt yksinäisyyttä ja maailmasta luopumista varten, vaan tuottamaan sekä nauttimaan rakkautta ja sen iloja.

Kovin kuuma ja sen ohessa hiljaista, aivan hiljaista oli sisarusten huoneessa.

Milloin kuului kärpäsen surina, joka kierteli Irenen tyhjentämää öljyvatia, milloin taas nukkujan yhä nopeampi hengitys.

Klean kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään väsymyksestä, ikäänkuin suudellakseen hänen huulensa avautuivat, hehkuvammin hänen poskensa punottivat ja vihdoin hän kohotti molemmat kätensä ja sopersi unissaan torjuvalla, mutta kuitenkin hellällä äänellä: "ei, eihän toki, ei suinkaan; minä pyydän sinua, rakas…" Sitten vaipui hänen kätensä ja sattui pudotessaan arkkuun, jolla hän istui, niin että hän heräsi.

Hiljalleen hän avasi silmänsä onnellisesti hymyillen; mutta sitten kohosivat hänen pitkät, silkin hienot silmäripsensä yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes hänen kokonaan avautuneet silmänsä kauhistuen tuijottelivat tyhjään ilmaan, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut jotakin hirmuista.

Siinä asennossa hän oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten hän nousi ylös, painoi oikean kätensä otsalleen ja silmilleen ja väristen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata tai ikäänkuin hän vilusta vapisisi, hän jupisi katkonaisesti hampaittensa välistä:

"Mitä tämä tietää? Mistä sellaiset ajatukset tulevat! Mitä daimonia ne ovat, jotka saattavat meidät unessa tuntemaan asioita, mitkä me valvoissamme työntäisimme kauvaksi, kauvaksi sydämistämme ja mielistämme? Minun pitäisi inhota, halveksia ja vihata itseäni näiden unelmien tähden, sillä minä kurja annoin hänen syleillä itseäni, eikä katkera viha saattanut sieluani vavahtelemaan, oi ei, vaan aivan toisenlainen, sanomattoman suloinen tunne."

Näin sanoessaan hän puristi kätensä nyrkkiin, joita hän painoi ohimoitansa vasten; mutta sitten hänen kätensä vaipuivat taasen hervottomina hänen syliinsä, ja pudistaen päätänsä hän sanoi toisenlaisella, lempeämmällä äänellä:

"Mutta tosiaankin, olihan se vain unelma, ja – te ikuiset jumalat – kun me nukumme, – niin, mitä sitten? Sitenhän pitikin käymän! Näiden saastaisten ajatusten lisäksi vielä valhettelen itselleni itsestäni! Ei, tätä unelmaa ei mikään daimoni ole minulle lähettänyt, vaan se on heijastus siitä, mitä eilen tunsin ja toissa päivänä ja sitä ennen, kun tuo vieras, suuri mies jo neljännen kerran minua katseli mahtavilla silmillään ja sitten – kuinka monta tuntia siitä sitten vielä on? – antoi minulle orvokit. Olenko minä edes kääntänyt pois kasvojani tai rankaissut hänen rohkeuttansa vihaisella silmäyksellä? Eikö olisi mahdollista silmäyksilläkin karkoittaa vihollista? Se on aina joka kerta minulle onnistunut, kun joku mies on meitä katsellut, mutta eilen en sitä voinut, ja kuitenkin olin niin valveilla kuin nytkin. Mitä tuo vieras tahtoo minusta? Mitä haluaa hänen valtava silmäyksensä, jolla hän jo monta päivää on vainonnut minua, minne hyvänsä käännyinkin, ja joka maatessanikaan ei anna minulle rauhaa? Miksi avasinkaan hänelle silmiäni, jotka ovat ihmisen sydämen ovet? Nyt leviää siellä se myrkky, joka sinne on päässyt, mutta minä revin sen pois, ja kun Irene tulee takaisin, niin murran orvokit rikki tai annan ne hänelle, joka ne kyllä piankin repii rikki tai antaa niitten surkeasti lakastua, sillä puhtaaksi tahdon päästä, vieläpä unissanikin; mitä muuta minulla onkaan kuin puhtauteni?"

Näihin sanoihin hän lopetti mietiskelemisensä, sillä hän oli kuullut Irenen äänen, ja sen sointu vaikutti varmaankin ystävällisesti hänen mieleensä, sillä se tuskallisen tuima muoto, joka vielä äsken rumensi hänen kasvojansa, katosi ja hengittäen huokeammin hän mumisi:

"En kuitenkaan ole varsin kurja raukka, niin kauvan kuin Irene on luonani ja minä kuulen hänen äänensä."

Kun Irene, joka tiellä oli antanut Phibis erakon vaatimattoman uhrilahjan erään temppelin palvelijan vietäväksi Serapiin alttarille, astui huoneesen, niin hän kätki laudan ja Roomalaisen lahjat selkänsä taakse ja huusi ovelta sisarelleen:

"Arvaappas, mitä minulla on?"

"Leipää ja taatelia Serapionilta," Klea vastasi.

"Eipä olekaan," toinen huusi kuroittaen lautasta sisarelleen, "pelkkiä jumalien ja kuningasten makupaloja. Maistappas tätä persikkaa! Eikö se ole niinkuin pikku Philon poski? Jos aina löytäisin tällaisen hyvityksen, niin varmaankin toivoisit, että joka aamu söisin sinun suuruksesi. Ja tiedätkö kuka tämän kaiken on meille antanut? Et, et sinä sitä saa päähäsi! Roomalainen antoi sen minulle, sama jolta eilen sait orvokit."

Klean kasvot vaalenivat, ja hän kysyi jäykästi ja lyhyesti:

"Kuinka sen tiedät?"

"Koska hän itse on sen minulle sanonut," Irene vastasi kokonaan muuttuneella äänellä, sillä hänen sisarensa katsoi häneen niin lujasti ja oli niin totinen, ett'ei Irene ennen koskaan ollut häntä sellaisena nähnyt.

"Entäs, missä orvokit ovat?" Klea sitten kysyi.

"Hän otti ne, ja hänen ystävänsä antoi minulle tämän granaatin," Irene sammalsi. "Hän tahtoi itse antaa sen minulle, mutta Kreikkalainen, muudan kaunis, iloinen nuorukainen, ei sitä sallinut, vaan pani sen tuohon lautaselle. Ota se, mutta elä enää katsele minua noin; minä en voi sitä kestää!"

"En huoli siitä," toinen sanoi hiukan tuimasti. Sitten hän loi silmänsä maahan ja kysyi hiljaa: "Pitikö Roomalainen orvokit?"

"Piti – ei, Klea, ei, valhetella en sinulle tahdo! Hän heitti ne huoneen ylitse ja lausui sen ohessa niin kovia sanoja, että minä pelästyin ja käännyin häneen heti selin, sillä minä tunsin jo kyynelien nousevan silmiini. Mitä sinulla on tekemistä Roomalaisen kanssa? Minua niin peloittaa ja tuskastuttaa, kuten raju-ilman puhjetessa, jota minä pelkään. Miten kalpeat huulesi ovat! Se tulee varmaankin pitkällisestä nälän näkemisestä. Syö nyt siis kylliksesi. Mutta, Klea, miksi minua niin katselet, niin synkkänä ja vihaisena? Minä en saata kestää tuota katsetta, en saata!"

Irene nyyhkytti ääneensä, mutta hänen sisarensa lähestyi häntä, pyyhki hänen otsaltaan pehmeät hiukset, suuteli häntä ja sanoi ystävällisesti:

"Minä en ole sinulle vihainen, lapseni, enkä tahdo sinulle tehdä pahaa. Jos vain osaisin itkeä kuten sinä, kun pilvet peittävät sydäntäni, niin silloin minussakin yhtä pian sininen taivas näyttäytyisi kuin sinussakin. Pyyhi nyt silmäsi, mene temppeliin ja kysy, koska meidän pitää tulla lauluharjoitukseen, ja koska juhlakulkue alkaa."

Irene totteli käskyä.

Silmät maahan luotuina hän oli astunut ulos, mutta siellä hän loi silmänsä reippaasti jälleen ylös, sillä hän ajatteli juhlakulkuetta, ja kun hänen mieleensä juolahti, että hän siinä sai taas nähdä Roomalaisen iloisen ystävän, niin hän palasi vielä kerran huoneesensa, pani granaattikukan maljaan, josta hän aamulla oli ottanut orvokit, tervehti sisartaan yhtä iloisesti kuin ennenkin, ja mietiskeli, pitikö hänen juhlakulkuetta varten pistää kukka hiuksiinsa vaiko rintaansa. Joka tapauksessa sen piti hänellä olla, sillä oli osoittaminen, että hän ymmärsi pitää arvossa sellaista lahjaa.

Niinpian kuin Klea oli yksinään, hän tarttui kiivaasti lautaseen, jonka Irene oli hänelle tuonut, antoi paistin harmaalle kissalle, joka jälleen oli hiipinyt huoneesen, ja käänsi sitä tehdessään kasvonsa poispäin, sillä jo paljas fasaanin hajukin tuntui hänestä häväistykseltä.

Sittenkuin kissa tervetulleine saaliinensa oli vetäytynyt erääsen huoneen nurkkaan, hän otti yhden persikan ja kohotti kättään heittääksensä sen huoneen katossa olevasta rei'ästä ulos. Mutta hän ei täyttänytkään aikomustaan, sillä hänen mieleensä juontui, että hän saattoi niillä makeilla hedelmillä ilahuttaa Ireneä ja pikku Philoa, ovenvartijan poikaa. Sentähden hän pani sen takaisin lautaselle ja kävi leipään käsiksi, sillä hänen oli kovin nälkä.

Hän oli jo murtamaisillaan kullan-keltaista leipää, mutta noudattaen äkillistä tunnetta, hän heitti senkin takaisin lautaselle ja mumisi:

"Olisin hänelle sittenkin vaikkapa vain vähäisessäkin kiitollisuuden velassa, mutta minä en heitä pois jumalan lahjaa, kuten hän minun orvokkini, sillä se olisi synti! Ravitkoon leipä jonkun nälkäisen, niin se kuitenkin saa aikaan jotakin hyvää, joka hänelle ehkä tuottaa jonkun jumalan kiitoksen. Hänen ja minun välilläni ei saa olla mitään, ja jos häntä vielä kerran haluttaa katsella minua, niin tiedän pakoittaa silmäni välttämään hänen silmiään; minä tahdon ja teen niin! Mutta, te ikuiset jumalat, ja ennen kaikkia, sinä suuri Serapis, jota mielelläni palvelen, en ilman teidän avuttanne voisi mitään, auttakaa, niin auttakaa minua unhoittamaan hänet, jotta minun ajatukseni pysyisivät puhtaina!"

Näin sanoen hän heittäytyi maahan arkun eteen, painoi otsansa kovaa puuta vastaan ja koetti rukoilla.

Hän rukoili jumalalta ainoastaan voimaa unhoittaaksensa sen miehen, joka ryösti häneltä hänen sielunsa rauhan.

Mutta samoinkuin pilvet kuljeskelevat nopeasti sinne tänne taivaankappaleen ja tähtientutkijan silmän välillä, joka haluaa sitä tarkastella, ja häiritsevät tiedemiehen työtä, samoinkuin melske kadulla tuon tuostakin keskeyttää kauniin laulun, jota me mielellämme kuuntelisimme, ja turmelee sen seka-äänisellä melullansa, samoin Roomalaisen kuva tuon tuostakin esti Kleaa rukoilemasta sitä, että hän pääsisi tuota miestä ajattelemasta, ja viimein tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi sellainen ihminen, joka kaikin voimin ponnistellen tahtoo keveänä kivenä kohottaa kalliolohkaretta, mutta joka kuorman sortamana vaipuu maahan; hän tunsi, että hänen rukouksistaan ja ponnistuksistaan huolimatta, vihollinen, jonka hän tahtoi kauvaksi poistaa itsestänsä, kuitenkin tuli häntä yhä vain likemmäksi ja sen sijaan, että se olisi paennut, se valtasi hänen sielunsa yhä vahvemmilla siteillä.

Viimein hän herkesi turhasta taistelustaan, nousi ylös, jäähdytteli hehkuvia kasvojaan kylmällä vedellä ja veti sandaaliensa hihnat lujemmin kiinni, sillä hän toivoi temppelissä, jumalan läheisyydessä saavuttavansa rauhaa, jota hän täällä ei ollut löytänyt.

Huoneen ovella hän tapasi Irenen, joka hänelle kertoi, että juhlakulkueen tähden, jonka piti alkaman neljä tuntia puolipäivän jälkeen, lauluharjoitus oli lykätty toistaiseksi.

Kun Klea sitten lähti temppeliin päin, hänen sisarensa huusi hänelle:

"Ethän kauvan viivy; kohta tarvitaan taas vettä uhria varten!"

"Mene sinä yksin työhön," Klea käski, "eihän sitä nyt paljoa tarvita, sillä pian on temppeli tyhjä juhlakulkueen tähden. Muutama ruukullinen riittää. Huoneessa on sinulle yksi leipä ja persikka; toinen minun pitää säästämän pikku Philolle."

NELJÄS LUKU

Kuulematta Irenen muistutuksia Klea meni nopein askelin temppeliä kohti.

Hän ei pitänyt lukua rukoilijoista, jotka esipihassa kumartelivat hänelle syvään tahi seisoivat kädet korkealle kohotettuina, tahi myöskin, jos olivat egyptiläistä syntyperää, laskeutuivat polvilleen sileälle kivilattialle, sillä hän oli itsekin alkanut jo rukoilla jumalaa.

Sitten hän astui temppelin suureen pylvässaliin, johon saivat mennä ainoastaan vihityt ja temppelin palvelijat, joita hänkin oli.

Täällä oli ylt'ympäri häntä hoikkia pylväitä, jotka olivat kaunistetut, kuten liljan varret, sievästi pyörretyillä kukkaterillä, täällä hän näki patsaitten kannattamassa kivikatossa öisen taivaan ja loistavien, sammumattomain ja ikuisesti rauhallisten kierto- ja pyrstötähtien hiljaa katselevan häntä kultaisista laivoistaan.

Niin, täällä oli kyllin hämärätä ja hiljaista keskustella jumalan kanssa!

Häntä ympäröivät pylväät näyttivät hänestä metsältä, jossa kasvaa jonkun toisen maailman jättiläiskasveja, ja hänen mielestään ne kirjavat kukkakapiteelit, joilla pylväät kannattivat kattoa, olivat levittävinään pyhän savun tuoksua, joka hurmaten vaikutti hänen paastoamisen ja sisällisen liikutuksen kiihoittamaan mieleensä.

Hänen silmänsä olivat käännetyt taivasta kohti, hänen kätensä olivat ristissä hänen rinnoillaan, kun hän astui tämän suuren pylvässalin poikki ja sitten hitain askelin lähestyi erästä pienempää ja alempaa huonetta, jonka äärimmäisessä, synkän-pimeässä taustassa raskaasta, kallisarvoisesta kankaasta tehty esirippu peitti kaikkeinpyhimmän vaski-oven.

Hänenkään ei ollut lupa lähestyä tätä pyhää paikkaa, mutta tänään hän ikävöi niin kiihkeästi jumalan apua, että hän, huolimatta kiellosta, jota hän ei ennen koskaan ollut rikkonut, lähestyi kaikkeinpyhimpää.

Pyhä väristys valtasi hänen sielunsa, kun hän laskeutui polvilleen pyhän huoneen portin eteen, ja hän hiipi aivan kiinni siihen nurkkaan, jonka muudan esiinpistävä pihtipieli muodosti salin peräseinän kanssa.

Se ikävöivä avun tarve, joka ulkopuolelta meitä itseämme etsii meidän elämäämme ohjaavaa voimaa, on kullekin kansalle, kullekin ihmiselle omituinen, niin, se hallitsee jokaisessa järjellisessä olennossa, yhtä varmaan kuin ihminen haluaa tiedustella syytä, kun hän näkee seurauksen, yhtä varmaan kuin hän tahtoo katsella, kun valo valaisee maata, ja kuunnella, kun äänen aaltoilevat väreet koskevat hänen korviinsa. Varmaankin myös uskonnollista tunteellisuutta, niinkuin muitakin ominaisuuksia, on eri ihmisissä eri määrässä. Kleassa se oli vallinnut jo hänen lapsuudestaan saakka, ja hurskas äiti oli sitä vielä opetuksen ja esimerkkien kautta kehittänyt, samalla kun hänen isänsä oli häntä opettanut aina ja yksin-omaisesti olemaan rehellinen, järkähtämättömän rehellinen niin muita kuin itseänsäkin kohtaan.

Hänen toimensa saattoi hänet sitten joka päivä sen jumalan temppeliin, jota hän oli tottunut pitämään kaikista taivaallisista suurimpana ja mahtavimpana, sillä usein, kun sanktuariumin esirippu vetäytyi syrjään ja kun Serapiin kuva, Kalathos pään päällä ja Kerberus jaloissa, näkyi kaikkeinpyhimmän puolihämärässä, hän oli kaukaa nähnyt valosäteen, joka jonkin ihmeen kautta tunkeutui pimeydestä, vilahti jumalan otsalle ja suuteli sen suuta, kun papit laulaen ylistivät hänen hyvyyttänsä.

Toisinaan taas syttyi tuli jumalan rinnalle tai sammui äkkiä itsestään.

Silloin hän mielellään toisten hurskasten kanssa kiitti toisen elämän suurta herraa, joka antoi auringon sammuttua toisen aina kohota taivaalle, joka antoi elämän kasvaa kuolemasta, joka kuolleen elohon elvytti ja kohotti hänet omaan arvoonsa, jos hän maan päällä oli kunnioittanut totuutta, ja jos hänen tuomarinsa toisessa maailmassa huomasivat hänet rehelliseksi.

Totuutta, jota noudattamaan ja elämän korkeimpana hyvänä pitämään hänen isänsä häntä oli opettanut, Serapis palkitsi ennen kaikkia muita hyveitä, totuudella punnittiin hänen edessänsä ihmisten sydämet, ja joka kerta kun Klea häntä mielessään kuvitteli ihmisen muotoiseksi, niin hänellä oli hänen isänsä totiset mutta lempeät piirteet, niin Klea luuli kuulevansa hänen puhuvan sen miehen sanoilla, jota hän kiitti elämästään, joka häneltä liian varhain temmattiin pois, joka rehellisyytensä tähden sai kovaa kokea, ja jonka suusta hän ei ollut kuullut sanaakaan, mikä ei olisi ollut kelvollinen lähtemään itse jumalan suusta.

Samoinkuin Serapista, samoin hän tunsi olevansa myöskin isäänsä lähellä, kun hän, nojautuen kaikkeinpyhimmän pimeään nurkkaan, säälimättä valitteli, että saastaiset halut tunkeutuivat hänen sydämeensä, ja että hän oli ollut epärehellinen sekä itseänsä että Ireneä kohtaan, vieläpä että, jos hänen ei onnistuisi repiä Roomalaisen kuvaa sielustansa, hänen täytyi joko valhetella sisarelleen tahi pahoittaa tuon herkkätuntoisen lapsen surutointa mieltä, jonka tukena ja turvana hän äidin tavoin oli tottunut olemaan.

Yhtä kovasti kuin Ireneä huolestutti aivan vähäpätöinen asia, yhtä helposti hän myöskin tiesi puhaltaa kauvaksi ilmaan kaiken vakavan ja raskaan, kuin olisi se vain höyhen. Klea oli kuten kostea savi, johon perhosenkin hento jalka jättää jäljen, hänen sisarensa kuten peili, josta himmentävä henkäys pian kokonaan katoaa.

"Suuri jumala," hän jupisi rukoillen, "minusta tuntuu siltä, kuin Roomalainen olisi polttanut sieluuni syvän palohaavan. Auta nyt minua sitä parantamaan, auta minua tulemaan entisilleni, että jälleen puhtaana ja rehellisenä saatan teeskentelemättä katsoa Ireneä silmiin ja että saatan sanoa niinkuin ennenkin, ajatelleeni ja toimineeni siten, että isäni siitä iloitsisi, jos hän sen kuulisi". Hän rukoili vielä näin, kun kahden miehen askeleet ja äänet kuuluivat lähestyvän kaikkeinpyhintä ja herättivät Klean hänen hartaudestaan.

Silloin hän äkkiä täydelleen muisti, että hän oli kielletyssä paikassa, ja että häntä ankarasti rankaistaisiin, jos hänet täältä löydettäisiin.

"Sulje tuo ovi," toinen tulijoista kuiskasi kumppalilleen ja näytti pylvässalista prosekokseen vievää porttia, "sillä ei kenenkään vihityistäkään tarvitse tietää, mitä sinä täällä meille toimitat…"

Klea tunsi ylimmäisen papin äänen ja luuli täytyvänsä astua esiin ja tunnustaa rikoksensa, mutta vaikk'ei häneltä muuten puuttunut siihen rohkeutta, niin ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hiipi vieläkin likemmäksi nurkkaa, joka oli tullut aivan pimeäksi, sittenkuin sen ikkunattoman salin vaskinen ovi oli suljettu, jossa hän oli.

Hän näki, miten sanktuariumin esirippu ja ovi avattiin, kuuli, kuinka oraa kierrettiin, näki valon tunkeutuvan sanktuariumista ja kuuli sitten vasaran lyöntiä ja viilan raksutusta.

Hiljainen kaikkeinpyhin oli muuttunut sepän työhuoneeksi, mutta niin kovaa kuin siellä meluttiinkin, Kleasta kuitenkin tuntui, kuin hänen sydämensä sykkisi vieläkin kovempaa, kuin vaskivasara Krateen kädessä, joka oli Serapiin vanhimpia pappeja, jonka hallussa pyhä kalusto oli, joka ei tavallisesti puhutellut muita kuin ylimmäistä pappia ja joka kreikkalaisten maanmiestensäkin joukossa oli tullut kuuluisaksi sen kautta, että hän taitavasti osasi korjata särkyneitä metalli-astioita, valmistaa lujia lukkoja ja takoa hopeata ja kultaa.

Kun sisarukset viisi vuotta sitten olivat tulleet temppeliin, niin Irene oli suuresti pelännyt tätä melkein kääpiömäistä, mutta leveähartiaista ja rotevaa miestä, jonka kurttuiset kasvot olivat korkin väriset, ja jonka jalkoja vaivasi tuskallinen tauti, niin että se useinkin esti häntä liikkumasta; tämä pelko ei ollut ensinkään vastenmielinen sepästä, joka, niinpian kuin hän tapasi tuon silloin yksitoista vuotiaan lapsen, veti huulensa valtavaan, punaiseen nenäänsä kiinni, mulkoili silmillään ja murisi rumasti, lisätäkseen kauhua, jota hän pienokaisessa herätti.

Hän ei ollut pahanluontoinen, mutta hänellä ei ollut vaimoa, ei lapsia, ei veljiä, ei sisaria eikä ystäviä, ja jokainen ihmislapsi tuntee niin elävästi haluavansa, että hän toisissa ihmisissä herättäisi edes jotakin tunnetta, että useasta on mieluisampaa herättää kumminkin pelkoa, kuin jäädä huomaamatta.

Kun Irene oli päässyt pelostaan, niin hän usein omituisella sydäntä viekoittelevalla, hyväilevällä tavallaan pyysi vanhusta, jota kaikki muut temppelin asukkaat pitivät jurona ja ankarana, vielä kerran vääntämään hänen nähtensä kasvojaan, ja sen ukko tekikin silloin ja nauroi, kun tyttönen taasen pelästyi sekä juoksi pois sekä omaksi että hänen iloksensa. Kun Irenen muutamia päiviä sitten täytyi loukkautuneen jalkansa tähden pysyä huoneessansa, niin tapahtui, mitä ennen ei oltu kuultu eikä nähty, että hän sangen osan-ottavaisesti kysyi Klealta, mikä hänen sisartansa vaivasi, ja antoi hänelle Ireneä varten kakun.