Kuninkaan toverit

– "Ei pelkoa, että se unohtuisi, sire. Mutta kesken kaiken! Mitä, jos sattuisin näkemään yhtäläisen sormuksen jonkun toisen sormessa?"

– "Hän olkoon kohta ystäväsi, veljesi. Auta häntä, palvele häntä, niinkuin hänkin sinua on auttava ja palveleva … mutta älä milloinkaan aivan paljo tuumiasi paljasta. En voi kyllin sinulle tätä muistuttaa: ole varovainen. Vainua ja aistia kaikissa. Ei mitään ajattelematta. Olethan sanonut minua rakastavasi … ja Ranskan maata myöskin?"

– "Niin, sire, sanon sen vieläkin, ja kaikesta sielustani."

– "Hyvä vaan! älä milloinkaan mielestäsi laske, että hartioillasi kannat ikäänkuin rahtusen maasi ja kuninkaasi onnea … että käyt tekemään palvelusta heille kumpaisellekin … että varomaton työ sinun puoleltasi, yksi ainoa vaan, voisi loukata painavia etuja, jotka ovat täpärällä ja kenties koskevat koko tulevaisuuteen. Voi tapahtua, että saat tiellä jonkun uuden käskyn. Noudata sitä tarkalleen, huolimatta kuinka ja miksi, tai luulematta itseäsi ylen viisaaksi. Jos onnistuu sinun saada jotakin omantakeisia aikaan, se sitä parempi sinulle; mutta sitä pahempi sinulle, jos jotain laiminlyöt, Tristan ei sinua suinkaan laiminlöisi. Lopuksi, ja ennen kaikkia, älä kenenkään anna ajatuksiasi lukea! Ei kenenkään pidä sinuun vaikuttaman, ei Jumalan eikä saatanan!"

– "Minä vastaan puolestani, sire. Niinkuin Teidän Majesteettinne itse, minäkin kuljetan kaikki tuumat ratsuni selässä muassani. Milloinka lähden?"

– "Kohta kun olet vannonut, että pidät salassa kaiken sen, mikä tulee sanotuksi meidän kesken … ja että kuulut minulle viimeiseen hengenvetoon asti, ruumiinesi, sieluinesi."

– "Ruumiineni, sieluineni, sire! Tästä hetkestä alkaen olen teidän, enkä enää oman itseni."

– "Vanno!"

Ludovik XI otti vanhan huopahattunsa ja pitäen sitä toisella kädellä kamiinin yli, hän toisella osoitti Embrunilaisen Neitsy Maarian kuvaa.

Villon lausui vaaditun valan.

– "Vanno vielä", kuningas jatkoi, "vanno että pidät ominasi kaikki minun vastaiset riitani ja olet aina valmis vastustamaan, sortamaan, vainoomaan ketä tahansa minun nykyisistä ja tulevista vihamiehistäni … sanalla sanoen, koko maailmaa paitsi minua itseäni!"

Villon veti kätensä pois, raapi korvansa ta'ustaa ja vastasi:

– "Yksi ainoa ihminen löytyy, jota en tahtoisi lukuun ottaa, sire."

– "Kuinka? Mikä ihminen?"

– "Eräs nainen."

– "Mikä nainen?"

– "Se on minun salaisuuteni."

– "Ja sinä epäät sen minulle ilmoittaa, – minulle, kuninkaallesi?"

– "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme … ja sinne minäkin toivon."

Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen sydämmensä oli esiin loihtinut.

Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän lausui:

– "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."

– "Sovittu asia, sire … ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua taistelukentälle?"

– "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.

– "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."

– "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut karkuriksi."

– "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan…"

– "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"

– "Ei vähääkään, sire. Ja todistukseksi… Jumalan haltuun!"

Villon riensi jo akkunaa kohden. Kuningas pidätti hänet.

– "Muista", hän sanoi, "että kaikkien rautasormuksen kantajain täytyy kuolemaa katsoa silmiin, sillä muutoin he minun pettävät. Eräs tietäjä on sen lukenut tähdistä. Pait sitä, en tahdo, että epäillään sinua minun lähettämäksi. Ymmärrätkö?"

– "Vallan, sire. Tämä kylpy, jos kohta vähän kylmäkin, minut puhdistaa. Se on kuin toinen kaste. Maankulkija Villon on kuollut. Villon on uusi ihminen! Tie auki Haamu-Villon'ille! Lopuksi vaan, koska minulle on varsin tärkeätä päästä kunnialla pakoon ja Teidän Majesteettinne siten saa vielä paremman perusteen syytökselleen … suonette minun varastaa vaippanne… Hyvästi, sire, voidaan hyvin!"

Vastausta odottamatta, Villon siirsi syrjään toisen akkunaverhoista. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän särki lasin; ja kohta sen jälkeen kuului hänen ruumiinsa raskas putoaminen virtaan.

Kuningas meni katsomaan. Kuu valoi hopeitaan Loire'n pinnalle. Pää kohosi vedestä. Vähän matkaa toisaalla vaippa uiskenteli sen pinnalla.

"Minä aavistan", hän mumisi … "tämä on nerokas toveri … ja voinpa, tänä iltana, sammuttaa lamppuni. Totta Jumaliste! olen löytänyt miehen!"

Ja kiiruhtaen kamarinsa ovelle hän alkoi huutaa:

– "Apua! auttakaa! Tuo konna karkasi vaippani kanssa. Joutsille! pyssyille! Ampukaa häntä … tappakaa!"

Nuolet ja luodit heti kiitivät yön pimeässä, hyppien aaltoja pitkin.

Sen jälkeen Tristan l'Hermite, astuen herransa viereen sanoi:

– "Eikö pitäisi laskea veneet vesille ja ajaa häntä takaa, saadaksemme ainakin…"

– "Joutavia", kuningas keskeytti. "Me ruokimme liiankin paljon kaarneita, nyt on kalojen vuoro… Menköön kukin omaa tietänsä!"

Ja, hykertäen käsiänsä, hän palasi kamariinsa.

V

Metsässä

Niinkuin lukija jo on arvannut, ammuttiin vaippa repaleiksi, vaan runoilija pääsi eheänä rantaan.

Seutu oli suomaata. Siellä täällä joku poppeli ja pajupensas; vähän kauempana, hiljalleen kohoavia, paikoin pensastuneita ruohokenttiä; ta'impana, näköpiirin äärellä, suuria puita ja niiden keskellä käsipuut.

Käsipuista aina voi päättää jonkun tien siitä käyvän: tie, jonka runoilija täällä tapasi, poikkesi muutaman askeleen päästä tiheään metsään.

Jo ensi puista alkaen täydellinen pimeys, paitsi vähäistä aukkoa, josta pieni tähtönen tuikki.

Runoilija lausui sille juhlallisen tervehdyksen:

– "Ole minun ohjaajani ja näytä minulle oikea tie. Ken tietää? ehkä vielä on mahdollista minun sinulle kunniaa tuottaa. Vaan nythän jo katosit. Minä astun taas yön pimeään, Tenaroon, kuin muinoin toverini Orphey, mennessään etsimään neiti Eyrydikeä… Voi! ei mikään Eyrydike minua vartoo … vaan voishan kolmekitainen Kerbero minua purra … siis varovasti!"

Hän tuskin oli ehtinyt lopettaa, niin jalkansa kompastuivat tien yli vedettyyn köyteen ja hän kaatui koreasti keskelle tietä.

Kaksi kättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja ääni sanoi:

– "Suokaa anteeksi, matkamies … minun tekisi mieleni vaihettaa kanssanne vaatteita, etenkin jos joku ecu sattuisi taskuissanne olemaan."

– "Tuhannen sarvipäätä!" Villon huudahti; "se on Martti Troussecaille!"

Tästä lempi-kirouksesta hänet Troussecaille oitis tunsi.

– "François ystäväni! Eiväthän siis saaneetkaan sinua kiinni? Ethän olekkaan kuollut?"

– "Etkä sinäkään, päävaras, sen verran kuin minä voin päättää? Juuri kaunis toimitus sinulla tässä!"

– "Oikein nuhteita! Sinäkö se todella olet? … kuinpa ei vaan olisi haamusi?"

Troussecaille iski tulta. Muutama kipinä säihkyi pimeässä ja salli ystävien hetken katsella toisiansa.

Kun sitten pimeä taas oli palannut entistä synkempänä, eräs liikutuksesta vapiseva ääni huudahti:

– "Se on hän! se on Villon! Hän on hengissä! Hän on pelastettu!..

Vetäkööt nyt Troussecaille'n hirteen, hän kuolee tytyväisnä."

Ja runoilija tunsi kahden karkean huulen koskevan hänen poskiansa.

Pari lämmintä, rehellistä kyyneltä jäi niihin.

Itsekin puolestaan liikutettuna, hän vastasi:

– "Martti parkani! Oohoo sentään! sinä siis todellakin minua rakastat?"

– "Epäilitkö sitä?"

– "En. Vaan minä olen ylen onnellinen, saatuani siitä tämän uuden osoitteen. Sinä olet myös oleva onnellinen vuorostasi. Vaan kerroppa minulle, millä pirun tavalla sinäkin pakoon pääsit."

– "Kun sinä itse käpälämäkeen olit juossut, seurasi hetken hämmennys. Minä käytin sitä väljentääkseni hamppunuoraa kaulani ympäriltä ja pakenin, kepeänä kuin sarvas, metsään. Hui, hai! kuinka jälkeeni juostiin! Vaan minä, sukkela kuin orava, kiipesin muutamaan tammeen ja kyykistyin vahvimman oksan ta'a. Verikoirat juoksevat alitse minua huomaamatta. Varoksi olin kaksi pitkää tuntia liikkumatta. Hyvin tukalaa on näin istua orrella. Vihdoin tulin alas ja tiheään viidakkoon hukkuivat jälkeni niin hyvin, että piru itse olisi niitä saanut turhaan vainuta. Tiedäthän, että salametsästys on elämäni runollinen puoli. En olisi niin vanha kettu, kuin olen, jos sellaisessa metsässä minun kiinni olisivat saaneet."

Ja Troussecaille nauroi sydämmen pohjasta.

– "Hyvä vaan", Villon sanoi; "entä ruoka … ja yösija?"

– "Totta on, että kärsin nälkää aikalailla. Vieläpä kovaa janoakin, eikä suinkaan liikaa lämmintä. Aloin kuljeksia ylöskannolla tarpeitteni tydyttämiseksi. Ensimäinen vastaantulija: muutama aasi. Nousin kohta sen selkään, iskin virkkua vitsalla, ja pidin varmana, että se veisi mun isäntänsä asunnolle. On kuitenkin omituista kuinka aasit ovat järkeviä! Kun se jonkun aikaa oli hönkötänyt se saapui aukealle paikalle, jonka keskellä suuri valkea leimusi. Tämän iloisen nuotion päällä kattila; kattilaa hoitamassa kaksi nokikolaria, jotka puhelivat. Niiden välillä suuri pullo, epäilemättä viiniä täynnä. Ilmassa ihania lihasopan höyryjä."

– "Mikä onnenpotkaus!" Villon huudahti; "aasi toi sinun juuri paraasen aikaan…"

– "Suden suuhun!" Troussecaille liitti. "Toinen koloreista sanoi toiselle: 'mistähän löytäisimme tuon karkulaisen, jonka päältä tuomari meille antaisi kulta-ecu'n?' Hinta oli hengestäni luvattu. Minä hiivin tieheni ilman mitään vaatimuksia."

– "Ja sitten?"

– "Tulin tänne. Niinkuin tiedät, kannan myötäni kaikki rosvon tarvekalut. Seutu näytti soveliaalta ansojen virittämiseen. Sinä, François ystäväni, kaaduit köyteen… Ja maltas! Täällä on juuri toinen uhri, tuo nelijalkainen, joka rientää ansaan … hip!.."

Koriseva huudahdus kuului; sitten jonkun eläimen kaatuminen kellastuneiden lehtien päälle. Troussecaille katosi hetkeksi ja tuli takaisin, kainalossa upea jänis, jolta hän katkaisi kaulan.

Villon oli noussut pystyyn.

– "Menkäämme sitä paistamaan noiden kolarien tulelle," hän sanoi.

– "Uneksitko?" hänen toverinsa huudahti. "Entä luvattu palkinto, jos minun kiinni saavat?"

– "Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun."

– "Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa täältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua."

Noin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat aukeamalle.

Martti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä molempain kolarien luo.

– "Toverit", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia kultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, "toverit, te haluatte seuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi, jos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita vaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä, osallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon… Ehdot sitä edullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille, astuppas esiin saaliinesi."

Silmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.

Kullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan etenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.

– "Kultaa!" hän jupisi vallan ihmeissään; "sinulla, François Villon, sinullako kultaa!"

– "Vait!" Villon keskeytti. "Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin minä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!"

Hän oli valinnut kolareista suuremman ja meni sen kanssa majaan; hetken kuluttua hän tuli takaisin, ei vaan vaatteiltaan, mutta vieläpä kasvoiltaankin ihan mustana.

– "Eläköön!" Troussecaille huudahti. "Enhän sinua tunteakaan tahtonut.

Nyt on siis minun vuoroni. Sinä saat paistia kääntää."

Kun toinenkin muuttuminen oli samoin suoritettu, molemmat seikkailijamme istuivat juhla-aterialle, kuitenkin sauvat varalla ja isäntiään yhä silmällä pitäen.

Ei mikään oikeuttanut näin ylelliseen varovaisuuteen. Kolarit olivat iki-ihastuneet; soppa kattilassa oikein taivaallista.

Viimeinen pala suussa, Troussecaille huudahti:

– "Ohhoh! En jaksa enää. Antakaa tänne viinipullo. Täytyy olla viiniä, kun tahtoo juopua!"

– "Martti ystäväni", Villon vakaasti lausui, "vapaiden ateriain aika on mennyt. Nykyään sekä maksetaan, että pysytään selväpäisnä."

– "Taikka!"

– "Oma ehtosi, veli kulta: juo viisaasti ja varovasti tällä kertaa, ja te'e vast'edes samoin kaikissa tiloissa."

– "Sopii koettaa. Ennen oli tuuli johtajani; tästä päivästä sinä minua johdat. Vaan suvainnethan toki selittää…"

– "Myöhemmin; kun jänis on syöty."

Jänis meni makoiseen suuhun, hartaan hiljaisuuden vallitessa. Kun vihdoin Troussecaille'n ruokahalu oli tydytetty, mutta uteliaisuus yhä vireillä, hän sanoi Villon'ille:

– "Mestari, lupasittehan jotakin?"

– "Mitä sitten?"

– "Kun jänis on syöty, sanoitte."

– "Niin oikein, nyt muistan."

– "No niin! jänis on mennyt…"

– "Me te'emme samoin. Matkaan nyt!"

Ensimäinen puoli tuntia vieri ja sen kuluessa karkulaisemme astuivat tavallista vinhempää, katsoen tuon tuostakin taaksensa vielä paremmaksi vakuudeksi, ett'ei heitä seurattaisi ja ett'ei siis heidän tietänsä kukaan voisi ilmiantaa.

Kun tämä pelko oli poistunut, heidän käyntinsä vähitellen itsestään hiljeni.

– "Mestari", Troussecaille kysyi, "saanko tietää minne kohden matkamme kulkee, ei muun vuoksi, kuin löytääkseni sen johdosta oikean suunnan."

– "Niinkuin näet, itää kohden. Meidän tulee kiiruimman kautta saapua johonkin Ludovik XI asettamaan postipaikkaan."

– "Siinä tapauksessa on parasta kääntyä oikealle ja pyrkiä Burgundin valtatielle."

– "Burgundi!.. Aivan oikein, meidän täytyy sen läpi kulkea … ja se ei suinkaan ole hauskin osa toimestamme."

– "Vai niin! näyttää siltä kuin Burgundilaiset eivät olisi ystäviämme."

Säälivällä hymyllä Villon katseli Troussecaille'a ja laskien kätensä tämän olkapäälle hän sanoi:

– "Martti ystäväni, sinun luottava alamaisuutesi todella ansaitsee, ett'en sinua kohtaan enää ole umpimielinen. Me olemme kahden. On aika vihdoinkin ilmoittaa…"

– "Vihdoinkin…"

– "Ett'en mitään voi sinulle ilmoittaa."

Troussecaille näytti vähän närkästyneeltä. Villon kiiruhti lisäämään:

– "Mieleni on paha, ystäväni. Mutta olen vannonut. Yksi sana, yksi ainoa vaan hentomaisesta kohteliaisuudesta lausuttu, hävittäisi kohta tämän ihmeellisen onnen, jonka osamieheksi sinut olen tehnyt hartaasta sydämmestä. Muista Lothin vaimoa! Kavahda itseäsi jotain kysymästä, älä käännä päätäsi, tai molemmat heti paikalla muutumme suolapatsaiksi."

– "Siinäkö kaikki?"

– "Ainakin pää-asia. Meillä on kaikesta päättäen oleva paljon seikkailemista. Sinä rakastat semmoista. Tarvitaan rohkeutta. Onko sinulla sitä?"

– "Toivoakseni."

– "Ennen kaikkia ja yli kaiken", Villon jatkoi, "tulee pysyä rehellisenä."

– "Se on vaikeampi. Vaan tosiaankin, ehkä en olekkaan niin tuiki turmeltunut. Löytö-lapsena minun ottivat yökulkijaimet ja kananvarkaat, ja niiden koulussa, eläen niinkuin nekin linnun liimalla ja vihellyksillä, kasvoin siksi mikä olen, aivan yhtä luonnollisesti kuin muista tulee ruoka-kauppiaita ja täysiä virkaherroja. Jos kuitenkin totta puhun, on minulla iloinen kuljeksija-luonne, mutta syvimmässä pohjukassaan sydämmeni vihaa kaikkea vääryyttä … ja, ken tietää? ehkä se hyvinkin helpolla vielä muuttuu rehelliseksi. Itse sen ainakin soisin. Ja voisinpa sitä melkein ta'atakkin, jos olisin varma, ett'ei minun enää tarvitse asua Taivas-alan ravintolassa, että saan käyttää säädyllisempiä jalkineita sekä murkinoida melkein joka päivä… Ja siinä se rehellisyys kenties onkin. Voitko minulle näitä luvata."

– "Voin", runoilija vastasi, "ja tahdon sen, paremmaksi vakuudeksi todistaakkin. Iske tulta; tuossa on kaatunut puu ja kuivia lehtiä."

Välähdys vaan, niin Troussecaille oli valkean virittänyt.

– "Katsoppas!" Villon lausui.

Hän piti kädessä vyönsä, ja avaten kukkaronsa, joka siitä rippui, hän antoi siinä olevan kullan kilistä ja kiiltää. Sitten hän hymyten, leikillisellä äänellä jatkoi:

– "Kun kukkaro on tyhjä, se tulee kuin loihtimalla taasen täyteen. Mutta mikä sinun on? Olethan kylmä ja äänetön tämän kultavirran äyräällä."

Ja todellakin, Troussecaille ei näyttänyt mitään iloa, ei vähintäkään ihastusta. Päin-vastoin, joku vastenmielisyys loisti hänen silmistänsä.

– "François ystäväni", hän vihdoin lausui. "Miks'et tätä aarrettakin minulta salannut? Näyttää nyt siltä kuin sinua seuraisin kultasi vuoksi. En tahdo siitä mitään, enempää kuin salaisuuksistasi. En niin mitään! Köyhyys ja tiedottomuus on oleva minun osani. Kaikki ilmaiseksi ja ystävyyden vuoksi! – se on lempilauseeni. Voinpa vielä sanoa senkin: tämä samoominen tuntemattomille aloille, se juuri on minun toimeni. Astu sinä vaan edellä, minä seuraan uskollisena toverina, palvelijana, koirana."

– "Et millään!" Villon huudahti hänelle ojentaen molemmat kätensä, "et millään! kallis seuraajani, ystäväni, veljeni!"

Ja niin lähtivät astumaan metsän halki.

Päivän koitossa molemmat seikkailijamme saapuivat sen toiseen päähän.

Taivaan rannalla, jonkun matkan päässä olevalla mäellä törröitti vahva linna, jonka mustat piirteet kuvautuivat aamusumun harmaata pohjaa vastaan.

Yht'äkkiä hevonen siitä lähti, juosten täyttä laukkaa.

Hevosen selässä eräs amazoni, eräs nainen.

Jäljessä, ikäänkuin tätä takaa-ajamassa, kaksi ratsumiestä, kaksi ritaria.

Molemmat tuttavamme alkoivat näitä tarkastaa, ja kätkeytyivät erään tammen ta'a.

Amazoni ehti pian heidän kohdallensa.

Hänet nähdessään Villon'in väriseviltä huulilta pääsi tuskan ja ilon huudahdus:

– "Hän! … oi Jumala! … se on hän!"

Ja niin kiihtynyt oli hänen mielensä, että ilman Troussecaille'n apua hän olisi kaatunut tielle.

Takaa-ajettu nainen heidät silloin huomasi kumpaisenkin.

– "Keitä ikänä lienette", hän heille kohta huusi, "pelastakaa, suojelkaa minua!"

Runoilija jo säihkyvin silmin syöksi eteenpäin. Mutta hänen kumppaninsa pidätti häntä käsivarresta ja sanoi:

– "Maltas, minulla on tuuma … ja luullakseni hyvä."

VI

Ensimäiset seikkailut

Martti Troussecaille'n tuuma tarkoitti köyttä.

Sitä samaa köyttä, jonka avulla hän edellisenä iltana, metsän toisessa päässä oli kaatanut François Villon'in ihan keskelle tietä.

– "Ymmärrätkö?" hän tälle puhui innokkaasti, "mikä on kerran onnistunut, voi onnistua kahdesti… Pidäs tästä päästä… Minä, toinen pää hampaissa, ryömin tien poikki. Kuinpa ei vaan ritarit meitä huomaisi!"

Samassa Troussecaille jo heittäytyi maahan ja hiipi notkeana ruohossa, joka onneksi oli kyllin pitkää peittääkseen hänen kulkuansa.

Hän saapui pian toiselle puolen ja siellä heti kääntyen sanoi amazonille:

– "Rouva, paetkaa vaan yhä. Kyllä minä ansani puolesta vastaan."

Samassa kätkeytyen pensaiden alle, samoin kuin Villon toisella puolen tietä, hän viittasi tätä laskemaan köyttä maan tasalle, mutta pitämään siitä lujasti kiinni.

Nyt oli aika. Molemmat ritarit jo lähenivät tien käänteessä.

Troussecaille antoi merkin, köysi nousi ylös ja tuli äkkiä jänteesen.

Ensimäinen hevonen kaatui nurin niskoin, heittäen miehensä pari askelelta eteenpäin.

Samoin kävi toisen ritarin ja myös toisen hevosen.

Nopeammin kuin villikissa syöksee saaliinsa niskaan, Troussecaille ja Villon karkasivat kaatuneiden vihollistensa päälle.

– "Sitokaamme ne varmuuden vuoksi", lausui entinen maankulkija, "minä puolestani sitä lajia hyvin osaan … ja, niinkuin olet voinut huomata, köyteni kyllä pitävät."

Muutama käden-liike, niin molemmat voitetut olivat muuttuneet mumioiksi.

Kun he sitten alkoivat apua huutaa, Troussecaille sanoi:

– "Kas vaan! Heti kourallinen sammalia molempien vankiemme suuhun!"

Hätähätää he saatiin vaikenemaan ja vieritettiin metsään.

Heti, kun tämä työ oli tehty, runoilija juoksi amazonin luo, joka oli seisahtunut ja katseli vainoojainsa kohtaloa.

Mies ja nainen seisoivat siis silmä silmää vastaan ja katselivat hetken toisiansa äänettöminä.

Mies hehkuvana, melkein lumottuna, tuntemattomana noissa vaatteissa, tuolla kolarimuodollaan; nainen, vielä peloissaan, vähitellen rauhoittuen, ylevän kauniina, otsallaan purppurapuna, jonka kiireinen kulku oli luonut, kasvoillaan tuskan pilvet, joiden välitse hänen hymynsä jo alkoi loistaa.

Hän oli vielä nuori nainen, täynnä suloa ja viehätystä. Hänen loistavan ruskeat hiuksensa valuivat ta'a-päin pitkissä puolihajonneissa palmikoissa kalliin, mustan, samettisen päähineen alta. Sama suru-väri löytyi kaikissa hänen vaatteuksensa osissa, ja teki, että ihon ihmeteltävä valkeus ja vartalon soreus vielä selvemmin tuli näkyviin. Kasvojen juonteet, jos kohta hienot, todistivat jonkunlaista mielenlujuutta. Hänen suurista tummansinisistä silmistään loisti yht'aikaa voimakas itsetunto ja ääretön sulo. Sopi jo ensi silmäyksestä päättää, että hän oli saanut paljon kärsiä ja paljon anteeksi antaa. Koeteltu sydän, uljas sielu. Jotakin surumielistä ja samalla uskaliasta koko hänen olossansa. Ulkonäkö täynnä jaloutta, mutta ennen kaikkea ja yli kaiken täynnä hyvyyttä.

– "Kunnon mies!" hän lausui, "te olette pelastanut enemmän kuin henkeni. Näyttäkää minulle tie Orleans'iin, niin te'ette vieläkin enemmän."

Näin puhuen, hän irroitti vyöstä kukkaronsa ja aikoi heittää sen vale-kolarille.

Vaan tämä, viittauksilla häntä pidättäen, vastasi:

– "Jalo nainen, säästäkää tämä palkinto jollekin toiselle. Se, joka teille puhuu, ei suinkaan ole, mikä hän näyttää olevan. Kerran ennen jo sattumus hänet toi teidän tiellenne. Hän on harras, uskollinen palvelija… En uskalla sanoa: vanha ystävä."

Tämän äänen ensi heläyksistä amazoni jo säpsähti. Kun tuntematon herkesi puhumasta, hän vielä muutaman sekunnin näytti kuuntelevan, ikäänkuin jonkin hämärän muiston etäistä kaikua.

– "Niin", hän vihdoin puheli … "aivan niin … minusta tuntuu … vaan miksi minulta noin salaatte kasvonne? Mainitkaa minulle nimenne!"

– "Nimeni!" runoilija katkerasti kertoi, "todellinen nimeni, sitä ette milloinkaan ole tienneet … sitä ette milloinkaan saa tietää. Muotoni … se teitä nyt peloittaa. Älkää koettako sitä arvata. Se vaan tietäkää, että sydän, joka sykkii tämän kuoren alla, on kokonaan teidän; että se ilolla teidän edestänne vuodattaisi verensä viimeiseen pisaraan asti. Mutta älkäämme ajatelko muuta kuin teidän pelastustanne… Tästä menee tie Orleans'iin. Kuningas pysähtyi sinne eilen illalla. Epäilemättä häneltä aiotte pyytää apua ja suojelusta, rouva herttuatar."

– "Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?"

– "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin leski, Lothringin herttuatar. Jos suvaitsette, seuraan teitä saattojoukon sijasta metsän toiseen päähän … kuitenkin vaan etäältä, ja sillä nöyrällä pyynnöllä, ett'emme sanaakaan enää vaihda, ja ett'ei ainoakaan teidän silmäyksenne minun puoleeni enää laskeu. Aika joutuu; rientäkää!"

– "Tulkaa", nainen vastasi.

Ja, kiihoittaen hevostansa hiljaiseen juoksuun, hän lähti liikkeelle, mietteisin vaipuneena.

François Villon seisoi vielä paikallaan liikkumatonna, häntä silmillään seuraten, polvet puolittain notkussa, kädet ristissä, niinkuin rukouksissa, niinkuin haltioissaan oleva.

Kaksi kyyneltä vierähti silmistä hänen käsilleen, ja herätti hänet.

Hän kääntyi nyt astumaan toverinsa luo, huusi tälle kiireesti kaukaa jonkun sanan, hyppäsi hevosen selkään ja kiirehti pakenevan jälkeen.

Vaan juuri kun oli tämän saavuttamaisillaan, hän äkkiä seisahtui ja pysyi muutaman askeleen taaempana.