Muoto- ja muistikuvia II

Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi perinnäinen merkitys oletellun sijasta. Sen pitäisi olla symboli jostakin omituisesta suomalaisesta kansakunnassa taikka Suomen luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut verta ja mikä kansa ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa? – Muutoin voisivat minusta punaiset tilkut kulmissa olla poissa, niin olisi lipun miellyttäväisyys puhtaampi ja yksinkertaisempi. Mutta olkoon tämän laita kuinka tahansa. Pääasia on että saamme oman lipun.9

Voi hyvin ja kirjoita pian minulle.

A. Kivi.

P.S. Sydämellinen tervehdys herra Weckströmille ja hänen rouvalleen. Minä uskallan myöskin lähettää kunnioittavan tervehdyksen Albina Palmqvistille.

6.

Helsingissä 16 p. kesäkuuta 1864.

Veli!

Kiitos kirjeestä, johon vihdoinkin ryhdyn vastaamaan, minkä, paha kyllä, olen liian kauan laiminlyönyt.

Minua ilahduttaa suuresti, että elämä pohjoisessa on sinusta enemmän miellyttävä kuin päinvastoin. Toivon että nyt rauhassa voit työskennellä tulevaisuutesi ja onnesi eteen, joka tähän saakka ei vielä ole suonut kummallekaan meistä hymyileviä katseitaan. Minä onnittelen sinua myöskin yhä lähempään ja lähempään tuttavuuteen jonkun seudun "musikaalisen tyttären" kanssa!

Minun tulostani teidän seuduillenne en vielä voi sanoa mitään, mutta että minä kerran tulen käymään Hyrynsalmella sekä myöskin saamaan tuntea tuulahduksen Lapin taikailmasta, sen olen varmasti päättänyt.

Muutoin kirjoitan minä vielä novelliani, jonka minä – niinkuin sinä muistaakseni jo tiedät – aion myydä följetongiksi suomalaiseen lehteen Maiden ja Merien takaa. Kullervoa painetaan paraikaa, ja kesäkuun lopulla taikka heinäkuun alulla on kirja ilmestyvä.

Vasta nyt ovat valtiopäivät kokonaan lopussa; ja hauska oli aika, jolloin ne oli olemassa. Enimmin ylentävää ja ihanaa niihin nähden oli säätyjen kaunis yksimielisyys. Talonpoikaissääty lienee kuitenkin ollut se sääty, joka enimmin veti yleisön huomiota puoleensa. Minäkin pidin enimmin siitä säädystä. Se herätti toivorikkaita ajatuksia Suomesta ja sen tulevaisuudesta; kumminkin on muistaminen että siinä oli valittuja yksilöitä. – Mutta olkoon miten tahansa; varmaa on kuitenkin, että valtiopäivät jättivät miellyttäviä muistoja.

Minä matkustan pian Siuntioon, kesä-olopaikkaani. Kun taas olet hyvä ja kirjoitat minulle, niin lähetä kirje mainittuun pitäjään. Ja kirjoita niin pian kuin voit; minä lupaan vastedes tavallista nopeammin vastata kirjeisiisi. Ole varma siitä. Kirjoita vähän tarkemmin olosuhteista pohjoisissa metsissä: esim. mitä lajia riistaa siellä eniten tavataan, oletko nähnyt karhuja taikka peuroja, mitä lintuja siellä useimmin näkee, onko jäniksiä runsaasti j.n.e. Jos haluat, niin kuvaa minulle joku seutu siellä, semmoinen, joka sinusta on enimmin pohjoinen ja jylhä. Suuresti minua huvittaisi, jos sinä myöskin antaisit muutamia piirteitä kansan tavoista ja luonteesta.

Mutta nyt täytyy minun päättää ja toivottaa sinulle onnea ja

menestystä.

Varmuuden vuoksi ilmoitan tulevan osoitteeni: Helsinki, Siuntio,

jätetään Bollstadin kestikievariin.

YstäväsiAlexis.

7.

Helsingissä 3 p. maaliskuuta 1865.

Veli!

Kiitos kirjeestäsi. Se saapui käteeni vasta viimeisenä päivänä helmikuuta tänä vuonna, vaikka se oli päivätty 12 p. joulukuuta 1864.

Onnittelen sinua varsinaiseksi forstmestariksi! sillä olen nähnyt että olet siksi ehdotettu.

Kirjeessäsi kuvaat Pohjan luontoa hyvin viehättäväksi; jotenkin siihen tapaan olen minäkin kuvitellut ylhäistä Pohjaa. Kuvauksesi kiihoitti halua käydä luonasi Hyrynsalmella; kumminkaan ei tänä vuonna vielä tule mitään matkasta, mutta kenties ensi vuonna. – Olen mielissäni että jo vähän olet perehtynyt suomenkieleen, ja minä toivon, että me pian voimme kirjoittaa toisillemme äidinkielellämme. – Palmqvist on naimisissa erään mamsellin kanssa Ruotsista nimeltä Ryling; kuitenkin on hänen kansallisuutensa vaivoin määrättävissä, sillä hänen isänsä kuuluu olevan tanskalainen ja äiti saksalainen. Muutoin sanotaan Edmundin katseiden loistavan autuudesta. Vahinko vain, ettei muut voi olla yhtä onnellisia.

Minä kirjoittelen viisinäytöksistä näytelmää, jonka toivon saavani valmiiksi ensi jouluksi. – Ahlqvist on julmasti haukkunut Kullervoa kriitillisissä kirjoituksissaan Suomettaressa. Mutta hyvä on, että täällä yleiseen nauretaan koko arvostelulle. Vielä on hänellä Nummisuutarit jälellä, ja olen kuullut hänen aikovan vielä pahemmin pidellä sitä kappaletta.

Minä lähden nyt Siuntioon, mutta tulen toukokuulla takaisin pian jälleen palatakseni samaan paikkaan. – Voi hyvin! sitä toivoo veljesi

A. Kivi.

8.

Helsingissä 5 p. tammikuuta 1868.

Veli!

Ensiksi toivotan sinulle hyvää uutta vuotta sekä terveyttä että iloa! ja käyn sitten kohta varsinaiseen kirjeeni aiheeseen. Jos voit, niin auta minua kovasta pulasta ja lainaa minulle 60 markkaa. Minun on maksettava korkoja; mutta jollen voi, niin täytyy takausmiesteni maksaa, ja sitä en mitenkään tahtoisi. Täällä on hirveän vaikea saada rahoja enkä tiedä mistä nyt saisin kysymyksessä olevan summan, ennenkuin taas saan vähäsen töistäni. Vaikea on kai rahapula sielläkin, mutta sinä olet kumminkin yksi niitä onnellisia tänä aikana, sinä olet virkamies; ja tiedän, ettet sinä kieltäydy antamasta minulle mitä minä sinulta pyydän. Helmikuun alussa menen postiin ja kysyn – vakuutettua kirjettä minulle. Osoitteeni on: Kirjailija A. Stenvall, Helsinki. Jos saan rahat, niin lähetän kohta velkasitoumuksen niistä, takaus alla.

Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä kun me viimein kirjoitimme toisillemme! Minä olisin ehkä vieläkin jonkun ajan ollut kirjoittamatta, jollei tämä taloudellinen aihe kirjeeseen olisi ilmaantunut. Kumminkin olen aina ollut aikeessa jälleen alkaa kirjeenvaihtomme, jopa entistä vilkkaamman. Pian me myöskin voimme kirjoittaa toisillemme äidinkielellämme!

Olen usein haaveksinut matkaani Hyrynsalmeen, joka tapahtuisi meritse Tornioon, mutta rahanpuute on aina pakottanut lykkäämään sen tuonnemmaksi. Mutta kerran on matka tapahtuva. Et voi uskoa kuinka minä ikävöin nähdä vilahduksen Lapin luontoa sekä hengittää tuulahduksen sen taikailmaa. Monta kerjäävää vaeltajaa Kajaanin seuduilta olen tavannut, ja ne ovat viehättäneet minua suuresti, muiden muassa eräs Paavo Karjalainen ja Eljas Sigfrinpoika Pesonen, jotka eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, vaan hakivat työtä. Heidän kotonsa oli vain pari peninkulmaa Hyrynsalmesta, mutta eivät he tunteneet sinua mieskohtaisesti, vaikka olivat kuulleet puhuttavan sinusta. Näitä muuttolintuja kohtaan olen aina ollut hyvin kyseliäs sekä koettanut kestitä niitä niin hyvin kuin olen voinut. Saatan sanoa menneellä vuodella Siuntiossa, missä olen oleskellut, nähneeni edustajia kaikista Suomen seurakunnista käyvän paraadissa ohitseni.

Muutoin olen täysin terve ja reipas, vaikka "olen raivonnutkin". Mutta viime aikoina olen taas viettänyt melkein spartalaista elämää ja niin tulen jatkamaan Tuonelan portille saakka; sillä monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa. Vaikeinta on ollut luopua tupakanpolttamisesta, joka jo oli 18-vuotinen intohimo; mutta nyt en enää kaipaa sitä.

Minulla on nyt valmiina suurin teos, jonka tähän saakka olen kirjoittanut, nimittäin Seitsemän veljestä, lähes 600 sivua pitkä, mutta se ilmestyy vasta ensi jouluksi. Mutta sitäpaitsi saan pian valmiiksi 5-näytöksisen murhenäytelmän, joka tapahtuu Italiassa Arnon rannalla. Se tulee ehkä pian painetuksi. Jos niin tapahtuu, niin on minulla halu postissa lähettää sinulle yksi kappale.

Muuten ei minulla ole mitään tärkeää kerrottavana. Yleisesti

mieltäkiinnittävän olet nähnyt sanomissa.

YstäväsiA. Kivi.

9.

Siuntiossa 12 p. kesäkuuta 1868.

Veli!

Kiitos rahoistasi, jotka lähetit minulle, ja anna anteeksi, että olen niin kauan laiminlyönyt toimittaa sinulle velkakirjan, joka nyt vihdoin seuraa tämän muassa. Muistan nyt vasta, että päivä oikeastaan olisi pitänyt olla 8 helmikuuta. Mutta toivon ettei mitään laillisia toimenpiteitä tässä kohden tule kysymykseen! – Minä oleskelen Siuntiossa, mutta syyskuulla olen Helsingissä, ja luultavasti painetaan silloin "Seitsemän miestä". Se on luultavaa; mutta pimeältä näyttää nykyään kirjailijoille. Se kappale, jonka mainitsin viime kirjeessäni, on riippuva epämääräisestä tulevaisuudesta. – Oli minulle ilahduttavaa kuulla, että sinä pidät suomalaisesta kansasta; ja siis voin toivoa, että sinä pian opit sen kieltä, sekä kirjoittamaan että puhumaan. Muista, että se joka ei ole täysin yhdenvertainen suomalaisten kanssa on aina tunteva heidät enemmän heidän huonolta kuin hyvältä puoleltaan (kommer alltid att känna dem mera till deras nack- än fördel). – Myötäseuraavan velkakirjan tähden täytyy minun nyt lähettää sinulle tämmöinen lappu-kirje. Mutta kenties voin kuitenkin odottaa sinulta vastausta tähän. Mutta liukkaampi olen vastedes oleva. Jos kirjoitat ennen syyskuuta, niin on osotteeni: Helsinki, Siuntio, Bollstadin kestikievari.

Voi hyvin.A. Kivi.

Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.10

Vuodenvaihe palauttaa aina mieleen onnettoman runoilijamme muiston, joka vapautui elämän taakasta vuoden viimeisenä päivänä 1872. Siitä on nyt vierinyt 34 vuotta. Tämä luku ei ole niitä tasaisia, jotka tavallisesti antavat aihetta riemujuhliin ja muistelmien esittämiseen, mutta kuitenkin tahdon kertoa muutamia piirteitä Aleksis Kiven viime ajoista. Laatuaan ne ovat niin vähän riemullisia, että niitä ei kannatakaan säästää riemuhetkeen, vaikka ne kenties eivät sentään ole aivan arvottomia vainajan kokonaiskuvaan nähden.

I

Kevättalvella 1871 Kivi tuotiin Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja myöhemmin Lapinlahden hulluinhuoneessa.11 Edellisestä paikasta hän kirjoitti kaksi ruotsinkielistä kirjettä neiti Charlotte Lönnqvistille Siuntioon, jonka luona hän oli asunut viimeiset 7 vuotta. Lukuisista korjauksista päättäen on jälkimäinen näistä kirjeistä suurella vaivalla kirjoitettu, vaikka itse käsiala ei ole huonoa. Kirjeet, joista edellinen on kokonaan päiväämätön, ovat keväältä 1871.

Hyvä Charlotta!!

Suurimmalla kiireellä Riikan odottaessa. – Älä puhu suurempien suunnitelmien unohtamisesta. – Pian kirjoitan laajemmin, ja olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas. Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. – Voi hyvin! Pian kirjoitan.

Alexis.

Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.

Onnittelen!

Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko! Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin. Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin! Terveisiä Amandalle

Teidän Alexilta.

Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin, maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja toinen nuorempi lääkäri —

Tämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo ilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi on kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei ainakaan tiennyt muista.

II

Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari" Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.

Aamulla k: lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä elämästä.

Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski. – Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä. Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. – Enimmäkseen hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin lähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut. – Veljensä lapsista – joita oli kaksi poikaa ja tyttö – hän piti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi. Vanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut nimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. – Usein hänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja muita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt teoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.

Sillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa kuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni ja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut, kun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän kuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä vastaan. – "Nervander! Nervander!" hän lausui pari kolme kertaa omituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde olisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli ystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain nuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani. Nervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti nimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui tuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat yllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän kumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin häntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui "Aspelin". Näkyi, että hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut minua vai eikö.12 Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli hoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen hän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat toisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan epäluuloisesti katseli.

Tällä välin Albertin 13 – 14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt kahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita, kevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis paljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin kahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta ottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut Juhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin huomion. "Kravustaa" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta mainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis kertoi siellä oleskelleensa. – "Jag var en stor skytt och satte ut (olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia", hän jatkoi sekoittaen molempia kieliä.13 Nervanderin kysymykseen, saiko hän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: "Jo, jag var då lycklig!" (sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka tiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. – Kun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja hän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. "Ja, helsa åt alla!" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi, osottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.

Siihen päättyi käyntimme Aleksis Kiven luona, se oli kestänyt puolitoista tuntia. – Albert kuvasi sen hoidon, joka tuli sairaan osaksi, mahdollisen parhaaksi; mutta toiselta puolen on totuuden mukaan sanottava, että Tuusulassa ei oltu aivan yksimielisiä asiasta. Huhuiltiin näet, että mielipuolta olisi joskus pahoinkin kohdeltu, että tämä oli tavasta ollut suljettu sisään ja kauan huutanut ja parkunut yksinään, jopa olisi ruuankin anto ollut niukanpuolista. En kumminkaan luule, että näille huhuille on kovin suurta arvoa annettava. Että hoito monessa kohden oli puutteellinen, on itsestään ymmärrettävää, semminkin kuin mielisairaan hoitaminen enimmäkseen usein on ylen vaikeaa. Pääasia on, että nähtävästi ei ole mitään syytä olettaa hyvän tahdon puutetta taikka erityistä huolimattomuutta hoitajissa. Varsinkin Karoliina, jolla tietysti oli päätehtävä, näytti hyvänluontoiselta ihmiseltä. Hänen pienet, harmaat silmänsä ilmaisivat pelkkää hyväntahtoisuutta, käytökseltään hän oli maalaistapaan yksinkertainen ja nöyrä.

III

Joku aika Nervanderin ja minun käyntimme jälkeen Kiven luona alkoi hänen terveytensä silminnähtävästi huonontua, lääkäriä taikka lääkkeitä ei haettu. Loppuaikana vaivasi sairasta kova kuume. Pää oli milloin kuuma, milloin jääkylmä. Kuitenkaan hän ei suuresti valittanut. Tuli sitten joulujuhla, jota hän aina erittäin oli rakastanut. Nytkin, vaikka oli hyvin heikko, hän käski jouluaattona sytyttää pystyvalkean tuvan takkaan. Lattia oli olkien peitossa, valkea loimusi valaisten ja lämmittäen tupaa, ja Aleksis istui tuolilla takan ääressä. Niin vietettiin jouluiltaa. Mutta silloin hän yht'äkkiä valittaen huudahti: "Enkä löydä kotoani! enkä löydä kotoani!" Hän näytti olevan semmoisessa hädässä, että toiset riensivät hänen "avukseen", lohduttamaan häntä sanomalla, että hän oli kotona.14

Näinä päivinä sairas alkoi sanoa kuolevansa, ja usein hän oli osottaen kamariansa – "vinnikamariansa" – lausunut: "Tuossa minä kuolen." Ennen hän oli kiroillut eikä ollut tahtonut kuulla kuolemasta puhuttavankaan. Kuoleman hetki tulikin 31 p. jouluk. Läsnä oli veli Albert ja tämän vaimo Karoliina. Kuoleva kätteli ensin veljeään, ja painoi sitten Karoliinan kättä rintaansa vastaan lausuen viimeiset sanansa: "Minä elän!" Oli k: lo 4 aamulla.

Vielä samana aamupäivänä Albert Stenvall toi kuolinsanoman Helsinkiin. Minä menin Cygnaeuksen luokse pyytämään, että hän kirjoittaisi Morgonbladetiin muistosanoja runoilijan poismenon johdosta, ja siihen hän kohta suostuikin. Kirjoitus, jonka nimi oli "Hyvästi jättö" (Ett farväl) ja jonka alle on merkitty: "Uuden vuoden yönä 1872 – 3. Fredr. Cygnaeus", alkoi seuraavin sanoin:

"Onnellisempien suloisin toivo on saada kauan elää maan päällä; onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne, jotka toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."

"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään hyvin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen."

"Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme syntynyt." —

Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko, parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle. Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, (sittemmin senaattori) Ernst Albert Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitsi kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen jalon runoilijaotsan, mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck (nyk. senaattorin rouva Donner) olivat kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien ohella arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli tarpeeksi laulajia), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka (noin 3 kilometriä). Siunauksen toimitti pitäjän iäkäs rovasti, C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti t: ri J. V. Calamnius ja yksinkertainen ylioppilaskvartetti lauloi Paavo Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät, nykyäänkin hautalauluna käytetyt säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu Synnyinmaasi helmaan!"

Hautauspäivän ilma ja koko luonto oli murheellisen toimituksen mukainen. Järvi oli kyllä jäässä, mutta maa oli paljas, taivas pilvessä ja kylmä tuuli sai turkittomat värisemään. Kumminkin Tuusulan pitäjäläiset, joita oli lukuisasti saapuville tullut, pitivät hautajaisia "hyvin juhlallisena käytöksenä", jopa mainitsivat, että niin juhlallista "hautauskomentoa" siellä ei oltu ennen nähty.

IV

Se mitä nyt on kerrottavana on ainoastaan välillisessä yhteydessä Aleksis Kiven kanssa, mutta kumminkin siksi asiaan kuuluvaa, että se, joka kerran kirjoittaa seikkaperäisen runoilijan elämäkerran, ei voi jättää sitä mainitsematta. Koska sitä paitsi seuraava arvatenkin on aivan uutta nykyiselle polvikunnalle, en epäile jatkaa.

Jotenkin samaan aikaan kuin kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras, jollei kokonaan tuntematon. Filos. kand. Raphael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit, ja sen ensi-ilta oli ilmoitettu 13 p: ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa, että tämä suorittaisi välin tekijän taikka hänen edusmiehensä kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut hankkinut lupaa käännökseensä, vaan päinvastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Asian näin ollen Bergbom mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "protestin" eli vastalauseen:

"Kaupungin sanomissa ilmoitetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven Karkurit näyttämöä varten mukailtuna ja käännettynä. Niin paljon kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut.

Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he, täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin johtokunnan rahallisen neuvokkuuden (finansiell förslagenhet) ja runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista näistä seikoista.