Kristityn vaellus

"Kristityn Vaelluksen" omintakeisuudesta ei saata olla pienintäkään epäilystä. Kaikki yritykset, joitten tarkoituksena on ollut riistää Bunyanilta hänen piirrostensa, itsenäinen suunnittelu ja muovailu tai syyttää häntä salaisesta jäljittelemisestä, ovat rauenneet omaan mitättömyyteensä ja todistavat vaan arvostelukyvyn puutetta yrityksen tekijöissä. Tosin oli vertauskuvissa kirjoitettu ennen Bunyaniakin. Mutta jospa otaksuisikin, että kiertävä kattilanpaikkaaja olisi saanut käsiinsä näitä kirjoja, joista muutamia ei ollut kuin Franskassa ja Hollannissa, niin on niitten ja hänen kuolemattoman allegoriansa välillä niin vähän yhtäläisyyttä. ett'ei huomaa jäljittelemisen merkkiäkään. Silmäänpistäviä yhdennäköisyyksiä kohtaa kyllä "Kristityn Vaelluksessa" ja Spenserin "Keijukaisten kuningattaressa", mutta niinkin nerokas kritikoitsija kuin lord Macaulay, sanoo, että "epäilykset siinäkin suhteessa hälvenevät kokonaan, kun tarkemmin vertaa vastaavia kohtia toisiinsa." Sama arvostelija sanoo myös sattuvasti: "Bunyan ei aavistanutkaan, millaisen mestariteoksen hän oli luonut. Hän ei osannut arvata, kuinka huomattava sija hänen allegoriallaan oli oleva englantilaisessa kirjallisuudessa, sillä englantilaista kirjallisuutta hän ei tuntenut ensinkään." Kaksi kirjaa hänellä vankeudessansa vaan olikin, kertoo muuan silminnäkijä: Raamattu ja Fox'in "Acts and monuments". Bunyan itse todistaa teoksensa olevan kokonaan omintakeisen, ja jos kukaan halveksi kavallusta ja inhosi pelkkää ajatustakin toisen vasikalla kyntämisestä, niin juuri John Bunyan.

Onko "Kristityn Vaellusta" pidettävä uskonnollisena allegoriana vai uskonnollisena romaanina? Lord Macaulay sanoo: "Bunyan on epäilemättä suurin allegoristeista, niinkuin Demosthenes oli puhujista suurin, ja Shakespeare suurin dramaturgeista." Muissakin allegoristeissa ilmenee paljon neroa, mutta ei kenkään pysty niin liikuttamaan sydäntä ja herättämään siinä pelvon ja sääliväisyyden ja rakkauden tunteita. Epäilemätöntä kumminkin on, ett'ei se pelkkänä allegoriana olisi saavuttanut kuuluansa ja kunniaansa. Sen yleis-inhimillinen viehätys, sen draamallinen kuvaus, – siinä sen pysyvä voima. Se on kauttaaltansa uskonnollinen kirja ja sen-aikuiselta kannalta punniten sittenkin englantilaisista romaaneista ensimmäinen.

Kaikessa suuruudessaan on Bunyanin nero enemmän muovailevaa kuin luovaa. Sen voima asuu vilkkaassa kuvailussa eikä keksinnössä. Hän näyttää meille sen, minkä hän itse on nähnyt. "Kristityn historia on hänen omaa historiaansa." Ja tämä se luo elämätä jok'ainoaan riviin, minkä hän kirjoittaa. Hänen kuvaustensa taustat ja ympäristöt – paitsi silloin kuin hän lainaa Raamatun suuresta aarreaitasta – ovat sellaisia, mitä hän itse oli nähnyt, kierrellessään käsityöläisenä kylästä kylään. Nuo laitumet ja purot ja kartanot kaupungeissa ja maalaistalot, – ne ovat vain uskollisia kuvia siitä yksitoikkoisesta sisämaasta, jossa hän oli syntynyt ja elänyt. Hänen mahtavammat kuvansa on otettu Raamatusta, jossa "tuskin lienee seikkaa taikka metaforaa, jota ei olisi esitettynä Kristityn Vaelluksessa."

Sama on hänen henkilöittensä laitakin. Ei ole heissä kahta samanlaista; niin tarkoin piirtein hän ne on esittänyt, mutta ne ovat muotokuvia, ei mielikuvituksen luomia. Hän oli nähnyt ja tuntenut ne jok'ainoan, ja niitä lukijakin elämässään alinomaa näkee. Ja siksi ne ovat niin ehjiä, niin tenhoavia, nuo hänen henkilönsä. Niitä on pystynyt esittämään ainoastaan se, joka syvälti tunsi ihmis-elämän ja ihmisluonnon. Mutta samalla ne ovat tavallisia ihmisiä, jokapäiväisessä asussaan.

Mutta – puhukoon kirja puolestansa.

* * * * *

Vankeudesta päästessänsä oli Bunyan 44 vuotta vanha. Saatuansa järjestetyksi maallisen ammattinsa hyvään kuntoon – hän hoiti sitä elämänsä loppuun, – ryhtyi hän myös kaikella sielunsa tarmolla lempitoimeensa, saarnaamiseen ja kirjallisiin töihin Herransa kunniaksi. Sielunpaimenena hän oli väsymätön oppimaan sairaita, käymään talosta taloon pitämässä hartaushetkiä ja voimainsa takaa edistämään Kristuksen valtakuntaa. Pian hän olikin baptistien joukossa saanut leikillisen kunnianimen "piispa Bunyan". Lontoossa hän kävi säännöllisesti kerran vuodessa. Siellä pidettiin hänen saarnojaan niin suuressa arvossa, että usein arkipäivinä pimeänä vuoden aikana jo kello 7:ltä aamusilla oli toista tuhatta henkeä hartaita sanankuulijoita koolla.

Bunyanin viimeinen elinvuosi oli erittäin runsas tuloksilleen. Kokonaista kuusi uutta teosta ilmestyi häneltä sinä vuonna, ja toista kuusi hän jätti jälkeensä painokuntoisina. Vallankumousta ei Bunyan nähnyt. Kristityn maallinen vaellus päättyi. Vaeltaja kutsuttiin kulkemaan pimeän virran poikki, jonka yli ei siltaa ole. Hän kutsuttiin pois kesken uskonnollista toimintaansa, ja hänen viimeinen elämäntyönsä oli rakkauden työ. Muuan hänen ystävistänsä Readingin kaupungissa oli uhannut tehdä poikansa perinnöttömäksi, ja jo oli isä viimeisillään, eikä vieläkään ollut sovintoa hänen ja pojan välillä saatu aikoin. Poika oli tuosta hyvin huolissansa ja pyysi Bunyania puhumaan hänen puolestansa isälle ja saamaan sovintoa toimeen. Mielellänsä läksikin tämä uskollinen Herran palvelija ratsain pitkälle matkalle Readingiin, ja hänen onnistui kuin onnistuikin saada isä ja poika sovitetuiksi keskenään. Sieltä hän palasi Lontoosen takaisin, mutta tiellä kohtasi häntä rankkasade, jossa hän kastui läpimärjäksi. Vilusta kohmeissaan hän saapui erään ystävänsä taloon Lontoossa ja sairastui siellä ankaraan kuumeesen. Tautia kesti kymmenen päivää, mutta koko sen ajan hän oli selvässä järjessä. Hänen viimeiset sanansa, kun kuolonkamppaus jo oli alkanut, olivat seuraavat: "Älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itseänne. Minä lähden Herramme Jesuksen Kristuksen Isän tykö, joka Poikansa ansion tähden minut vastaan-ottaa, vaikka olenkin suuri syntinen. Siellä me toivoaksemme tapaamme toinen toisemme, ja siellä me veisaamme sitä uutta virttä iankaikkisesti autuaina."

Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.

Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".

* * * * *

Ensimäinen Kristityn Vaelluksen suomennos oli:

Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu Johan Bunianilda, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi käätty Jacob Johan Malmbergilda. Turusa 1809.

Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen

(Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.

Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen, niinikään saksasta suomennettuna:

Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka Johan Bunian on Engelskaksi kirjottanut ja Jakob Johan Malmberg, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834.

(Uusia painoksia 1861 ja 1877).

Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:

Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut Johan Bunyan. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten.

Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä.

Suomentanut B. Lagus. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).

Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v. 1887:

Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti John Bunyan; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta.

Englannin kielestä suomentanut A. Mäkinen. Tampereella 1887.

Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama painos molempia teoksia:

Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti John Bunyan, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.

Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.

Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:

Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Johan Bunianin alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut R. Mellin. Oulussa 1862.

Matkamies. Mukaelma John Bunyanin kirjoittamasta englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.

Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:

Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4 painos Turussa 1854).

Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut Johan Buniani. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H: Oikonut ja präntiin kustantanut H. R[enqvist]. Kuopiossa 1846. (Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta, viimeinen Turussa 1877).

Taivaasen juoksia. Johan Bunianilta. Suomennos. Helsingissä 1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).

Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä Johannes Bunianin kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus, kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti Jaakko Aulin. Vaasassa 1852.

"Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan Johan Bunianin kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti kerrottu. Suomentaja A. J. Weänänen. Helsingissä 1856 (mukaelma).

Johan Bunianin kertomus hengellisistä kokemuksistaan. Lyhennetty suomennos. [Suom. K. J. Gummerus]. Helsingissä 1863.

Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka ensin Johannes Bunian, saarnamies Betfortisa, Engelskan kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin käännetty. G. M[onell'i]n suomentama Ruotsin kielestä. Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa 1891).

Johan Bunyanin Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä, taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi E. T[örmälä], Tampereella 1889.

TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI

Kun kynän ensin otin kätehen'Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en,Ett' tulis siitä kirja tämänlainen:Sen toisin olin suunnitellut vainen.Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla,Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.Se kävi näin: Kun kerran evankelinMä pyhäin miesten teistä kirjoittelin,Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin'Jo alkoi verhoutua vertauksiin.Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti,Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti,Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita,Kuin ahjon sydet syytää kipunoita.Ei, aattelin, jos näin te taajenette,Niin kiinni teidät kytken, muutoin etteTe malta määrääkään, ja kirja, jollaHyv' alku on, ois pian turmiolla.Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mullaTän kynänkynnön kaikkein käsiin tullaSemmoisenaan. En selvill' ollut, miksiMa laittelinkaan kirjaa valmihiksi:En naapurien huvitukseks', en,Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.Ei muuta mulla mieless' ollutkaan.Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan.Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut,Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.Ilomielin kynä paperille siirtyi,Ja aattehet ne siihen pian piirtyi.Kun metodi oi' selvä sekä kuosi,Niin puistellen ne paperille vuosiMun kynästäin. Ja niinpä nytOn kirja tähän kokoon syntynyt.Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoinMa muitten nähdä. Heidän päättää annoin,Se kelpaako, vai onko tuomittapa.Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa";Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään"."Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".Ma olin ymmällä, mut mietin sitten:Kun noin te eri tavoin harkitsitten,Niin pränttiin vainenkin se saakohon;Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän,Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän.Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään,Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisinKuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi,Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäisJa mielihyvän suuren heiltä riistäis.Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen,Mä sanon: enhän moiti teitä, en.Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätteTe tuomionne, kunnes itse näätte.Sit' elles lue, jätä ilman muuta;Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta.Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt,Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä?Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä?Jos valkea pilvi veden kieltää milloin,Niin vettä tuopi musta pilvi silloin.Mut toipa se tai tämä; kun käy vaanHopeiset helmet maata kastamaan,Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa:Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa;Et toisesta siin' erota sä toista.Maa janoissansa veden ottaa noista,Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi,Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.Te tiedätte, mitenkä kalamies,Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties.Liikkeellä siinä kalut kaikki: kelaJa uistin, rysä, onki, verkko, vela.Mut väliin kala onkeen ota ei,Mies turhaan verkotkin ja velat vei.Hän kätens' silloin kiven alle töytää,Ja koura kalan niskaan kenties löytää.Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaanVois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan:Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon.[Porokellolla makuusijoiltaan säikytetytlinnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti.Samoin meilläkin takavuosina oltiin"keppitetrissä". Suomentajan muist.]Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon;Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä,Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä.Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään,Mut turhaan, – saalis yhä vaan on tiessään.Jos helmi piilee päässä sammakon,[Ennen vanhaan luultiin, ettäsammakon päässä on kivi, perätitenhoisa parannus- ja taikakeino.Suomentajan muist.]Jos kuoressa se osterinkin on,Jos sellaist' olennoll' on epatolla,Mi kultaa kalliimp' on, – ken malttais olla(Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkinSen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin,Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä,Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä,Sisältää jotain sellaistakin, mistäVoi hyvää saada, saada miettimistä."Mut kirjanne tää tokko kestää voisi,Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"Mitenkä? Onko hämärää se, vai?"Siin' asiat verhon alla ilmoittai",Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki,Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki."Mut niiltä pohjaa puuttuu.Myönnä siekin: Metaforat[Kuvakielin lausutut sanat.Suomentajan muist.]ne heikon harhaan viekin."Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi,Ken jumalallisista kirjoittaapi.Metaforani muka pohjaa vailla?Mut ennen muinoinhan samalla laillaNäin teki itse Herran evankeli:Kuvin ja merkein sekin saarnaeli.Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden,Elleihän korkein viisaus hänen nähdenOle hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat:Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnatJa kauriit, vuohet, hiehot, oinahaJa linnut, leivät, uhrikaritsat;Mitä Herra niissä haastaa. Autasta,Ken valon niistä saa, o armon lasta!

[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin uhreihin silmukset ja vaarnat: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; – kauriit: 3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; – vuohet: 3 Mos. 1: 10; 22: 19; – hiehot: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; – oinaat: 2 Mos. 29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; – linnut: 3 Mos. 14: 4-39; leivät, uhrikaritsat: 2 Mos. 12: 7, 8.]

Älä hätäillen sä tuomioitas ohjaa:Ett' olen kömpelö ja vailla pohjaa.Moni näyttää vankalta, mut pohja puuttuu.Se vääräss' on, ken vertauksiin suuttuu.Hän paljon pahaa näkee hyväks' vaanJa paljon hyvää riistää sielultaan.On häämeiss' sanoissani totuus mulla,Kuin lipas kätköön sulkee kalliin kullan.Kuvissa saarnat profetainkin olit.Ken näin myös Kristuksen ja apostolitVain käsittää, hän selvään huomaa kyllä:Se puku totuudell' on nytkin yllä.Mä väitän: pyhä Raamattukin juuri,Tuo tiedon kaiken aarreaitta suuri,Himmeihin kuviin, vertauksihinPuheensa pukee, mutta sittenkinJuur' siitä säde säihkyy, valo saapi,Mi pimeän yönkin päiväks' kirkastaapi.Se moittija! Jos itseens' silmät lois, niinHän piirteit' tummempia nähdä vois siin'Kuin kirjassain. Näin parhaissaankin hälläPiirteitä pahoja ois näkösällä.Kun eessä oikean mielen miesten oisiTuo raukka, niin mä vedon lyödä voisin:Kuvakielein hyvemmäks' he harkitsisKuin hänen valheens' hopealippahiss'.[Tarkoittaa hopealippaita, joita tehtiinEfesossa. (Ap. 19: 24).]Niin totuus, kapaloissai harkintaaAin' ohjaa hyvään, mielen kirkastaa,Ylentää ymmärryksen, tahdon taittaaSe nöyräksi ja muistohonkin laittaaSe täytteet, mielikuvat tyynnytellen,Levottomuutta samoin lauhdutellen.On Timoteuksen määrä: selvä sana,Pois jutut. Kova Paavali kumminkanaEi missään häntä kiellä haastamastaMyös vertauksin. Niissä säilyy vastaSe kulta, helmet, kalliit kivet aivan,Joit' etsiskellä kyllä maksais vaivan.Viel' yksi sana vaan, o Herran mies!Sa suutuitko? Sa tahdoitko kenties,Ett' oisi kirja asuun toiseen tullutTai ett' ois puhe selvempää siin' ollut?Nyt kolme seikkaa esiin tuon ja sittenJo väistynkin pois eestä väittäjitten.1. Ei metodillein kieltoa lie säätty.Ei sanat, asiat ole siinä väätty.En lukijaa vie harhaan. VertauskuvatNe ilman kulmikkuutta luonteutuvat.Siin' aherran ma puolin sekä toisin,Vain totuutta kuink' edistää ma voisin.Vai kielto? Ei; on mulla lupa myös(Esimerkit malta miesten, jotka työss'Ja sanoissaan teki Herran tahdon mukaanParemmin kuin juur' nykyisistä kukaan)On lupa haastaa näin, näin selitelläSinulle, mikä korkeint' ihmisellä.2. Mies moni jalo usein kirjoittaaDialogin tapaan. Siit' ei keltään saaHän moitetta. Mut totuutta jos milloinHän loukkaa – taitoineen mies olkoon silloinKirottu. Anna totuuden vain tullaJa sydän särkeä sulia sekä mullaKuin tahtoo Herra. Kenties miten vielä– Paremmin kuin ens'-kynnön neuvon tiellä[Vrt. Jes. 28: 24-26. Suomentajan muist.]– Sun heikko kynäs piirroksia piirtää,Mi maasta mielen taivaallisiin siirtää.3. Näin usein käyttää pyhä kirjakinJuur' samaa tapaa: kuvat siinäkinNe vuoroin todistaa ja vuoroin kysyy,Mut totuus kullankirkasna vain pysyyAin' ennellään. Näin loistoaan se luokoonJa valosäteens' säihkyellä suokoon!Nyt kynän kytken pois, mut ennen tätäMä näytän kirjan hyödyn. Sitten jätänSen sekä sun Sen huomaan, joka saaMaast' ylös heikon, lujan lannistaa.Tää kirja sulle miehen osoittaapi,Mi palkintoa ikuist' tavoittaapi,Se kertoo, mist' on mies ja minne käkee,Mi tekemättä jää ja mitä tekee,Mitenkä mies vain juoksemistaan juoksee,Ja vihdoin Kunnian Portin pääsee luokse.Se näyttää myös: mon' ikäns' kaiken koittaa,Kuin tahtois kruunun pysyväisen voittaa,Se näyttää myös: miks' pahenee hän työhönJa mieletönnä nukkuu kuolon yöhön.Tää kirja vaeltamaan sunkin saa,Sen neuvoja jos tahdot noudattaa.Se pyhää maata kohti johtaa sua,Sen johdoista jos tahdot opastua.Se laiskan herättää, tarmolla täyttääJa kuvat armaat sokealle näyttää.Pidätkö mistään suurest', arvoisesta?Ja satuun suljetusta totuudesta?Oot unhoisa; pyrjitkö muisteluunAlusta vuoden – loppuun joulukuun?Nää kuvat takkiaisna sinuun tarttuuJa lohdutukseks' avuttoman varttuu.Näin kirja tää on pantu kuvakieleen:Jott' asiat kiintyis huolettoman mieleen.Se outoa lie, mut piirtein evankelinJa selvin sanoin kuvat kuvaelin.Tahdotko välttää alakulouden?Tahdotko päästä alta jurouden?Kelpaako arvoitukset, selityksetVai mietintä? Kelpaako möyhennyksetNe vain? Vai miestä silmäs katseleisiJok' istuin pilviss', sulle haasteleisi?Unt' oisko nähdä, vaikk'ei nukuksissa?Yht'aikaa itkun, naurun purkauksissa?Tahdotko, ett' ois haaveiluja sullaJa, taika taukoo kun, taas itsees tulla?Tahdotko lukea tätä, vaikkes tiedä,Se voisko sua siunaukseen viedä?Jos näin on, niin o käyös tänne siitäJa kirja tää, pääs, syämes yhteen liitä.John Bunyan

KRISTITYN VAELLUS

Vaeltaissani tämän maailman erämaita, jouduin kerran erääsen paikkaan, missä oli luola [Vankihuone]. Siihen laskeusin makaamaan ja maatessani näin unen. Ja katso, minä olin unessa näkevinäni ryysyihin puetun miehen seisovan seljin kotitaloansa kohti, kirja kädessä ja suuri taakka seljässä. Minä katsoin ja näin hänen avaavan kirjansa ja lukevan sitä, ja luettuansa hän rupesi itkemään ja vapisemaan ja kun hän ei enää sen kauemmin voinut itseänsä pidättää, puhkesi hän vaikeroivaan huutoon, sanoen: "Mitä minun pitää tekemän?" [Jes. 64: 6. Ps. 38: 4, Luk. 14: 33, Ap. 2: 37, 16: 30]

Tällaisessa tilassa hän meni kotiansa ja koetti niin kauan kuin suinkin estää vaimonsa ja lastensa havaitsemasta hänen hätäänsä. Kauan hän ei kumminkaan voinut vaieta, sillä hänen levottomuutensa kasvi kasvamistaan. Niinpä hän vihdoin avasi sydämensä vaimolleen ja lapsilleen ja puhui heille näin:

"Oi rakas vaimoni ja te lapset, sydämelleni kalliit! Minä, teidän paras ystävänne, olen hukassa, sillä raskas taakka painaa minua, ja, mikä enämpi on, minä olen saanut varman tiedon siitä, että taivaan tuli on polttava tämän meidän kaupungin, ja sen hirmuisessa hävityksessä meidätkin surkea surma saavuttaa, minut ja sinut, minun vaimoni ja teidät, te suloiset pienokaiseni, ellei mitäkään pelastuksen tietä löydy, jolla turmion voisimme välttää, mutta sellaista en suinkaan tiedä."

KRISTITYN TUSKA TAAKKANSA TÄHDEN

Nämä hänen puheensa herättivät heissä tuskallista hämmästystä, ei siitä syystä, että he olisivat hänen sanojansa todeksi uskoneet, vaan sentähden, että he luulivat mielenhoureita hänen päähänsä nousseen. Koska nyt yö jo läheni, toivoivat he unen häntä rauhoittavan ja saattoivat hänet kiiruimmiten vuoteesen. Mutta levoton oli hänen yönsä, niinkuin päiväkin oli ollut; unta hän ei silmäänsä saanut, vaan huokauksissa ja kyynelissä häneltä yö kului. Kun he sitten, aamun tullen, tiedustivat häneltä, kuinka hän jaksaa, vastasi hän: "yhä huonommin vaan". Sitten rupesi hän jälleen puhumaan heille, mutta he eivät ottaneet hänen sanojansa kuuleviin korviinsakaan. He luulivat niinikään saavansa hänen mielensä raivon karkoitetuksi tylyllä ja jyrkällä kohtelemisella. Ja niinpä he välistä pilkkasivat, toisin vuoroin nuhtelivat häntä, toisin ottein taas eivät hänestä vähääkään välittäneet. Siitäpä syystä hän vähitellen vetäytyi omaan kammioonsa, ja siellä hän rukoili heidän puolestansa, surkutteli heidän tilaansa ja valitteli omaakin viheliäisyyttänsä. Välistä hän käyskenteli kedoilla, vuoroin lukien, vuoroin rukoillen. Ja näin kului häneltä muutamia päiviä.

Kerran taas, kun hän oli lähtenyt kedolle, näin minä hänen lukevan kirjaansa tapansa mukaan ja olevan hyvin suuressa ahdistuksessa. Ja kesken lukuansa hän huudahti jälleen, kuten ennenkin: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" [Ap. 16: 30]

Minä näin hänen sitten katselevan milloin tuota tietä pitkin, milloin tätä, ikäänkuin mielisi lähteä juoksemaan, mutta paikallaan hän sittenkin pysyi, sillä, niinkuin minä huomasin, hän ei tiennyt, minne päin mennä. Minä tarkastelin vielä ja, katso, muuan mies, nimeltä Evankelista tuli hänen tykönsä ja kysyi: "Miksis huudat?"

Hän vastasi: "Herra, minä näen tästä kirjasta, joka minulla on kädessäni, että minun Hebr. 9: 27. pitää kuoleman sekä senjälkeen tuomiolle tuleman, mutta minä tunnen samalla, ett'en halaja kuolla enkä tuomiollekaan tulla." [Hebr. 9: 27, Job. 16: 21, Hesek. 22: 14]

Silloin sanoi Evankelista: "Mitenkä? Etkö halaja kuolla, vaikka tämä elämä on niin täynnä tuskaa ja vaivaa?"

Mies vastasi: "Minä pelkään tämän taakan minun seljässäni painavan minut hautaakin alemmas, ja minä vajoan kuoppaan. Herra, ellen minä ole valmis vankeuteen menemään, niin en ole valmis tuomiolle enkä rangaistavaksikaan. Tällaisia asioita ajatellessani minun täytyy huutaa." [Jes. 30: 33]

Evankelista sanoi silloin: "Jos niin on laitasi, niin miksikäs vielä asemillasi olet?"

Hän vastasi: "Siksi, ett'en tiedä, kuhunka mennä."

Silloin antoi Evankelista hänelle pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu: "Paetkaat tulevaista vihaa." [Mat. 3: 7]

Mies luki kirjoituksen, katsahti hyvin huolestuneena Evankelistaan ja sanoi: "Kuhunkas minun pitää pakeneman?"

Evankelista viittasi sormellansa kaukaista ketoa kohti ja sanoi:

"Näetkös tuota ahdasta porttia tuolla?" [Mat. 7: 13]

"En", virkkoi mies.

"Näetkös valon välkyntää tuolla?" kysyi toinen. [Ps. 119: 105, 2