Niitä näitä runouden alalta

E. J. Blom

Niitä näitä runouden alalta

Suomen Impi

    Armas juoksi aamu-rusko,    Kulta-siivillä kohosi,    Ilon tuoja itse päivä,    Lensi leimuten perässä.    Valo nousi, varjot haihtui,    Syttyi kasvot kaiken luonnon,    Posket metsien punastui;    Vedet välkkyi, maa mehusi,    Kaikui kantele Jumalan    Syntyessä Suomen immen,    Ilmi-tullessa ihanan.    Tuuli lasta tuuditteli    Kedon nurmi-kätkyessä,    Liekussa lavean luonnon.    Käki kukkui kätkyellä    Humisevan hongan päässä,    Laulu-rastas raikueli,    Viihdytteli vii'akosta.    Lähde lempensä lirisi,    Pisaroitsi taivas-pinta    Armahan asettumaksi,    Suosinnaksi Suomen neidon. —    Siitäpä sydämen lempi,    Itku-pohjainen ilonsa.    Kului kuuta, vieri vuotta.    Heitti herttainen ikänsä,    Jaksoipa jaloillehensa    Neito neuvoille omille.    Silmäeli seutujansa,    Ilmojansa ihmetteli:    Astui alhot, kulki kummut,    Maita, teitä matkusteli    Vesinensä, vuorinensa,    Väärinensä, suorinensa    Luonnon notkelmat lopeti.    Näki näitä, kuuli noita,    Keksi käydessä kutakin    Äänetöntä, ääntävätä,    Jalan, siivin joutuvata:    Kaikki tiehensä tilautui    Mitä Suomen merkillistä,    Suuren niememme suloista.    Sieltä neito neuvoksensa    Oivalsi opin aloja,    Sydämellensä satoja,    Tuhansia tunnollensa;    Sieltä eljet ehkehimmät    Povellensa puhkesivat,    Sieltä kirkkahin kipene    Sätenöitsi sieluhunsa.    Avarat on luonnon annit    Luetella suuren lahjat:    Kevät ehti, ääret hohti,    Metsä soitti, maa vihersi;    Sydämeen jo Harto syttyi,    Laukesipa laulamahan,    Saaden leivolta sanansa,    Mieli-johdon joutsenelta. —    Kohta kerkesi kesäkin:    Illat hehkui, ilma kiehui,    Vipasi vesien kalvot    Luonnon suonet läikkyeli;    Jopa heltyi hennon mieli,    Harrastui halu sulohon,    Kehensihe korkehille. —    Syksy joutui synkiöiksi    Kalvasti olennon kasvot    Tuoden viljalta veroa,    Hedelmiä helmassansa;    Tuosta tointui mielellensä    Surun tyytyvä suvanto,    Tuostaki totisen arvon    Elämänsä ehdotteli. —    Tuli talvi; maa ja taivo    Kirkas säihkyen kimelsi    Väkäisessä valkiassa:    Siitä Raittius sikisi    Povehensa puhdas toimi,    Epä-turha tuntohonsa. —    Näin ne neuvoi neitoselle    Luonnon kerrat kilpaellen    Mointa muutakin enemmän.    Kaikki aikansa odotti.    Joutui, joski verkkaisehen:    Siitä maltti mielellensä    Arvelu heti asettui.    Kosket kuohui, virrat vuoti,    Sul'ut särki, salvat sorti    Juosten juovassa samassa;    Tulipa urhoksi tuosta,    Pysyväksi pyrkehissä    Kerran keksityn uralla. —    Mehiläinen mettä lensi,    Keräeli kennoihinsa    Tarvetta soman talonsa:    Siitä siivoksi opastui,    Uta'utui uutteraksi.    Vuoret lahjoi lause-säilyn    Sekä pinnan sielullensa.    Kaikki kalttansa opetti:    Kuusen kalve kaitsevuuden    Hoitavuuden hongan varjo,    Mettinen ujon menonsa,    Käytöksensä kyhkyläinen. —    Saipa sieltä, toipa täältä,    Mikä miksiki osoitti;    Kaikki katsoi, tuiki tutki,    Tajunsa yhä teroitti    Perustellen pienimmänki    Mutkan muodoissa olennon. —    Ehevin toki eränsä    Yksi näiden yhdistymä    Rikkaus on rinnassansa,    Povessansa parhas aarre:    Vaka henkensä vapaus. —    Siten Impi nyt sivistyi,    Sukeutui suloinen neito.    Näin hän astuvi eteemme,    Siirtähikse silmihimme,    Puhdas-sieluinen sorea,    Kaunis-vartinen korea,    Emon suuren elkehinen,    Luojan lemmitty ihana. —    Suosi, suosi, Suomen poika,    Tätä raitista rakasta,    Kultoasi kunnioita!    Ei ole mointa morsianta,    Neitoa tämän-neroista    Suotuna suloisempata,    Paitse, pulskea, Sinulle!    Siin' on onnea ololta,    Rikkautta, rakkautta    Oman kultasi ohella,    Vierellä viattomasi;    Suojele vaan suotuasi,    Varjele valittuasi    Muiden kärkkyjäin käsistä,    Reudonnasta riettaisien.    Siit' on nouseva Sinulle    Taloutes' itse taivas    Ilon, toivon tähtinensä,    Siitä ihme ilmoittava,    Kaiken maailman kateus    Riemuksi oman povesi,    Jalon Suomemme suloksi.

Savonmaalle

Helsingistä v. 1845    Kun ma muistan muinoisia    Hetkiäni herttaisia,    Iltoja iki-suloja,    Siellä sievässä kylässä    Kallaveden kainalossa;    Kohta sielu siipiänsä    Pyhä lintu laajentavi,    Kotkana kohottahikse    Tullaksensa tuttavainsa    Luokse Luonnon ja Perehen.    Ei ne eksy mielestäni    Eikä muistista murene    Savoni sulot näkymät,    Koti-maani mainittavat    Seudut ihmehen ihanat.    Vieläpä vihertelevät    Edessäni entisesti    Kaikki syntymä-sijani    Maat matalat, mä'et ylävät,    Leh'ot, laaksot lempehimmät:    Puijon ukko, pilvi-harja,    Vesa-rinta Vannunvuori    Sekä Uuhimä'en sileät,    Kallaveden katselijat:    Vielä sieltä silmäelen    Ääret allani avarat:    Kuinka järvet kuumoittavat    Sadan saarosen välistä,    Lah'et, salmet, lammit kaikki    Illan paisteessa palavat    Kuvastaen kukkuloita,    Kautta taivahan kajaten.    Vielä kuulen kuikan äänen,    Valitukset valko-rinnan,    Vielä virret venhemiesten    Airon kolkkaissa kohovan    Moisen armon antajalle,    Suojalle sulon asunnon.    Kaikki saavat sieluhuni    Tuolta nuo ihat tuhannet    Alat tenhon armahimmat.    Koko luonto korvihini    Kutsun kuiskavi lumovan,    Sinne toivoni sitovi,    Väkevästi viehättävi,    Sinne hartahan haluni,    Halun muita hartahamman.    Mut jos kuulen kulta-äänen,    Savoni sorean kielen    Miesten huulilta mehuvan    Taikka vielä viettävämmin    Sulon naisen suusta soivan;    Silloinpa sydän sulavi,    Leviävi, lämpiävi    Harvoin saaduista sanoista    Etelähän eksyneistä;    Kieli mielen' kihloavi    Maamme kanssa, morsiamen    Köyhän kyllä, vaan ihanan.

Ihmis-kasvot

(F. M. Frantsénin mukaan)    Levittää jo purppur'-hunnun    Kerkes' yli setri-kummun.    Helmi välkähteli ve'essä,    Joutsen ui jo suvanteessa    Salmen varjoisan;    Viina hehkui rypälössä,    Kyhky harras metsikössä    Kukers' onneaan.    Mutta ihaninpa puuttui    Maailmassa: – Ruunu puuttui    Vielä luomisen;    Kunnes nousi tomustansa    Ihminen ja kasvoillansa    Hämmästytti sen.    Lumi vuorten synkiäksi    Käv' ja aamu-rusko läksi    Alas tummennut;    Tähti, joka päivän päässä    Istui, eipä olla tässä    Enää julennut.    Eläimetki nousnehellen    Kumartuivat ihmetellen    Tulta silmien,    Joista sulo lempi kiilsi,    Joiden kyyneleissä piilsi    Toivo i'äinen.    Enkel'-parvi, nähtyänsä,    Hänen ihat hempeänsä,    Katsoi Tekijään.    Luoja painoi laatimaansa    Leiman; ja jo kuvastansa    Iloits' hymyen.    Sä, ku väität: "mikä luotu,    Sielua ei sille suotu,    Kaikki tomu se;"    Tyhmä! astu lähtehellen,    Kasvos' näe, ja hävystellen    Kohta vaikene.    Nä'eppäs otsa tiede-niekan    Tuon, ku luonnon joka seikan    Tuopi selkeään;    Näe, kuin silmä leimahtaapi    Sankarin, kun taivuttaapi    Kansat älyllään.    Entäs ydin ihannelman?    Nosta linnikko mun Selman'    Ruso-poskilta;    Katso, sulo silmänteensä,    Katso, tummat hiuksensa    Tuulen vallassa!    Taikka hiivi jälestänsä,    Majahan kun lievitteensä    Viepi surullen;    Katso, kuinka kyyneleitse    Sielun lempi ilmaiseiksi    Lohdutukselleen!    Taivon vilaus näkyvissä,    Enkel'-haamo elävissä,    Muoto ihmisen!    Näenkö sun vaan maailmassa?    Etkös vielä Tuonelassa    Hymy itkien?    Vielä Selma viehättääpi    Kerran Enkelit, kun jääpi    Niiden seurahan;    Selma! vielä Taivahassa,    Tuolla iki-Onnelassa,    Sun ma nähdä saan.

Talollis'-poika

(J. L. Runebergin mukaan)    Jo väsyksiin mä hakkasin    Ja te'en sen uudestaan,    Ja, kirves ehk' on terävin,    On honka seisallaan.    Tää käs' ol' ennen navakka;    Nyt on se hervonnut,    Kun talven olen pettuja    Ja vettä nauttinut.    Jos muunne pois ma muuttaisin,    Vaan nähden etuan',    Niin herroiss' ehkä löytäisin    Ruis-leivän puhtahan.    Lik'-kaupungissa ehkä saan    Jo palkan melkeän;    Näin mietin useasti; vaan    Ei liene siitäkään.    Näet, kuvastaako lammikko    Siell' lehto-kumpua?    Siell' loistaneeko aurinko    Niin armas ihana?    Siell' onko laakso tuoksuva    Ja kangas mäntyneen?    Ja, nyt jon torvi kajahtaa,    Oi, onko siellä hän?    Kas, pilvi kuinka turvaton    On tuulten leikkinä —    Ja koditonna mikä on    Tää ihmis-elämä?    Kentiesi, Herra helpon suo    Jo hä'älle rahvahan,    Kentiesi, syksy meille tuo    Jo leivän paremman.

Väntrikin markkina-muisto

(J. L. Runebergin mukaan)    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"    Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;    Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.    Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,    Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;    Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,    Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.    En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;    Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.    Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,    Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.    Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.    Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?    Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,    Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.    Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,    Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.    Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä    Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.    Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,    Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.    Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.    Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.    Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,    Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':    "Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.    Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"    Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';    Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan    Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,    Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.    Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,    Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.    Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;    Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.    Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,    Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:    Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä    Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.    Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,    Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.    Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,    Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.    "Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti    Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;    Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,    Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."    Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:    Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?    Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,    Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.    Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in    Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;    Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,    Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.    Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.    Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.    Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;    Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.    Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,    Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.    Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti    Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.    Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,    Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.    Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,    Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.    Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,    Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,    Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,    Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.    Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,    Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,    Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',    Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.    Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä    Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,    Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien    Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?    Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?    Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?    Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,    Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.    Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!    Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.    Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,    Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.    Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',    Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,    Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan    Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?    Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin    Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,    Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:    Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.    Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!    Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.    Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'    Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.    Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi    Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.    Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',    Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".    Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,    Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;    Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa    Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.    Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,    Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,