Teerelän perhe

"Sooh!" pani ukko ja pyyhkäsi pois.

"Onko ketään siellä?" huusi hän ja kurkisteli pitemmälle sängystä.

Ei vastausta kuulunut.

"No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa. Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.

"Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki? Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin pöydälle. – Pihalta rupesi kuulumaan ihmisääniä.

"Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan Juha liikkeellä? – Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain valumaan, mutta kaikki turhaan.

"Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. – Taitaa olla parasta, että menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.

Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä kukin paikoilleen korjatut.

Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla, joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.

Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti silmällä.

"Kuka sinua on lyönyt?" kysyi Johanna.

Heikki katsahti ilkeästi Johannaan.

"Niemelän Joonas".

Johanna näytti joutuvan hämille.

Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne toisaalle kääntänyt.

"Oih!" oihkasi Heikki.

Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.

"Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha teeskentelijä", mutisi Johanna.

Kun oli päästy Teerelän pihalle, kannettiin Heikki tupaan.

"Oih, oih!" valitti tämä.

"Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?" kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.

Heikki purasi huultansa, mutta ei vastannut mitään.

Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.

"Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan kokonaan uuvuksiin.

Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä murisi hiljaa itsekseen:

"Mitä onko tuo nyt saanut rykäänsä? Sepä sattui kohdalle!"

Heikin tuojat lähtivät pois ja Johanna pistäysi ulos.

Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.

Isä ja poika silmäilivät toisiaan.

Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin paremman puheen puutessa:

"Onko sinua lyöty, vai mikä sinun on?"

"On", kuului vähän ajan kuluttua murahtava vastaus.

"Kuka?"

"Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä poikaa lyömään kelpaavat".

"Kuitenkin lie se nyt kuitenki joku ollut, joka siihen on kyennyt!"

"Niemelän Joonas", laski Heikki hammasten välistä. Sitten käänsi kasvonsa seinään päin, ikäänkuin merkiksi, ettei hän enään halunnut jatkaa puhetta siitä aineesta.

Mutta ukolla oli vielä kysyttävää.

"Missä Ville on? Toivoakseni ei hänen ole asiat yhtä huonosti kuin sinun, sillä hänessä luulen löytyvän kuitenkin miehen vastusta".

"Liiaksikin".

"Mitä sanot?"

"Sanon, että hänessä on miehen vastusta liiaksikin!" Poika matki isänsä äänen painoa.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Sitä, että hän istuu vankivartijan luona murhasta".

"Mitä sanoit?!" kiljasi ukko, mutta ylöskavahtaminen sängystä sekä hämmästys kasvoilla merkitsivät, että hän oli oikein kuullut.

Johanna tuli samassa sisään, hänelle huusi ukko vastaan:

"Johanna! Onko totta mitä Heikki sanoo, että Ville on tehnyt murhan?"

"Kuuluupa olevan".

Johannan ääni oli valittava, ja itku, joka jo ulkona oli vuotanut, puhkesi nyt entistä katkerampana. Tyttö vaipui penkille istumaan.

Saamainsa tietojen nojalla kertoi Johanna isällensä tämän tapauksen erityis-seikkoja.

Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa kaikki mitä saatavilla oli.

"Hevonen kotiin!" hän Johannalle huusi, "minä tahdon mennä Villen luo!"

Johanna lähti vapisten hevosta noutamaan.

"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, – kun yhdestä puukon pistosta heittävät henkensä! – Ja semmoisten tähden täytyy nuoren pojan ottaa raudat jalkoihinsa. – Mutta se onkin mies, joka rautoja kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, – Oli se sentähden liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään – toista olisi, jos ne minun jaloissani – minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa olen jo siinä koulussa ollut. – Minä oikeastaan olen luotukin linnaa varten, – minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut minun milloinkaan aristavan! – Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! – Mutta sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"

Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä muut, nurinniskoin.

Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli – isän rakkautta.

"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.

"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti kurittamaan kelpaa!"

Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.

Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.

"Pane, Johanna, se valjaisiin". Ukon ääni oli lempeä, melkein itkevä.

Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän käskyn.

"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.

Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis, kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:

"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä pulloissa ei ole mitään. – Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla? Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja luvattomilla ajoilla. – Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta antakoon toisen puolen velaksi".

Pullot taskuun pistettyään, meni hän ulos.

Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan suitsia.

Tomu pölisi kujasta ja peitti paksuun pilveensä ajajan ja hevosen.

Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli, pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:

"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä – ".

IV

Kummastukseksensa näki Johanna tupaan tullessaan, että Heikki oli noussut vuoteeltaan, ja etsiskeli pöytälaatikoista ja kaapeista ruokaa suuhunsa.

"Joko se äijä meni?" kysyi Heikki, nähtävästi hämillään. Sillä hän aavisti, että Johanna kummasteli hänen pikaista parantumistaan.

"Jo", vastasi Johanna, katsellen todellakin kummastuksella veljeänsä.

"Mitä siinä töllöttelet? Laita että saan syödä!" hurisi sairas jotenkin terveesti.

"Eikö se saa vähän kummastuttaa, kun sinä niin heikosta lyödystä tulit noin pian terveeksi?"

Johanna puhui ivallisella äänellä.

"Terveeksi! – Kuka sanoo, että minä olen terve? Mutta täytyyhän yrittää edes syödä, jos ei mieli nälkään kuolla".

"Mutta eikö vähän niinkuin kaivele omaatuntoasi, kun sinun tähtesi täytyy toisen istua vankeudessa, eikä sinulla luullakseni ole kirpunkipua, ainakaan enää huomenna?"

"Vai niin. Sinä tahtoisit, ettei kenenkään, joka minua lyö, tarvitseisi saada siitä mitään rangaistusta. – On siinäkin sisaren luontoa, on! – Luulet kai saavasi Niemelän Joonaan mieheksesi, epatto! Mutta sitäpä luullakseni saatkin odottaa, tunteehan sinun ilkeän luontosi jo kaikki ihmiset. – Jos on minulla luontoa, niin on sinulla kahta hirveämpi – "

"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut saavani Niemelän Joonasta valehtelija! – Jospa jolloinkin olisinkin sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia, kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen ja talon perikatoon. – Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet – ".

"Kas kas kas! Ottipa luontoon, niin kuin pitikin, mutta – "

"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin juoda ja tapella – "

"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.

Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen. Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.

Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat Johanna sekä nimismies takaperin.

"Mitä elämää te täällä pidätte?" kysyi viimemainittu vihdoin.

Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.

"Käykää istumaan", kehoitti Johanna matalalla äänellä.

Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.

Nimismies katseli sääliväisesti tyttöä, ja kysyi:

"Kenenkä edellä sinä äsken ulos juoksit?"

Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:

"Missä Heikki on?"

"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään sänkyä kohti.

"Onko hän hyvin heikko?"

"En minä tiedä".

Nimismies astui vuoteen luo, raotti esirippua ja kysyi:

"Kuinka sinä nyt voit?"

Heikki makasi kasvot seinäänpäin käännettyinä ja oli nukkuvinaan.

"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan kääntyen.

"Ei", vastasi tämä, "Heikin edelläkö sinä äsken ulos juoksit?"

Johanna tyrskähti taasen itkemään ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden kesken puhuttavaa".

Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului ajavan lehmiä tarhaan.

"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.

"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan äänellä:

"Ai-ai!"

Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja jatkoi kyselemistään ivaillen:

"Vai niin, koskiko se noin? Oletko siis hyvin kipeä?"

"Minä olen aivan kuin rikki piiskattu".

Heikki käännähtihe nyt jo lattialle päin.

"Sait luullakseni oikein lämpimän saunan?" jatkoi nimismies.

"Olihan sitä siinä".

"Voitko nousta ylös?"

"Vaivalla kyllä".

"Koetappa nyt nousta, jos voit".

Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli kyljessään olevaa kovaa pistosta.

"Oih oh oh!"

"Todellakin näytät kipeältä".

"Oih! niin olen. – Kyllä se oli kolahdus".

Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi taasen puhua:

"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi Niemelän Joonasta vankeudessa?"

Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo, ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän virkkoi:

"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti – olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"

Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä kysyi:

"Kuka se oli, joka äsken tuota tyttöä takaa ajoi, kun minä tänne tulin?"

Sairas kavahti, vilkasi nimismiestä hätäisesti:

"Mitä tyttöä takaa ajoi?"

"Sitä tietysti, joka tässä oli. Oliko se sisaresi, vai?"

"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut", jutteli Heikki viattoman näköisenä.

"Sinä tietysti, kun ei täällä muita ole".

"Minäkö? – Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa ajamaan?"

"Mutta kukas se sitten oli?"

"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä mitä täällä on tapahtunut".

"Minun siis täytyy kysyä sisareltasi!"

"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".

"Mutta minä tahdon selvän, ja pian!"

"Voi! – olisinkohan ollut houreessa – ja – ?"

"Ja sitten juossut sisaresi perässä".

"Niin – ".

"Oletko usein houreessa?"

"Olen hyvin usein, näin kipeänä ollessani, – oih!"

"Ja luulet siis nytkin olleesi houreessa?"

"Niin, – en tiedä, josko olisin ollut – "

"Täytyy kysyä sisareltasi".

"Hyvä kunnioitettava vallesmanni, hän valehtelee".

"Entäs, jos sinä valehtelet?"

"En minä – kuinka minä näin kipeänä".

"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili poveansa kädellään.

"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.

"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava – nimismies", hynkkäsi Heikki, seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.

"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele olemattomasta kivustasi?"

"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.

"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".

"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin paljo syytä oli, oli jo".

"Sinä siis tahdot että ruvetaan prosessaamaan?"

"Enhän minä, mutta, antaisitte hänellekin vähä…"

"Tätäkö?" kysyi nimismies ja osoitti sormellaan pamppua.

"Niin meinaan".

"Se on minun asiani. Mutta sinä kai et tästä asiasta enää virka?"

"Enhän minä, jos te nyt niin tahdotte… Minä en ole pitkävihainen".

"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".

Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.

Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta, missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole… Sydäntä kouristi tieto että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia… Mutta jos nimismies aavistaa, että Joonas ja minä… Ei! En mene. – Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa? Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle, joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.

V

Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty, päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin jokapäiväisiä; mutta uusien vankien katsominen oli tullut niin yleiseksi tavaksi, että sinne mentiin niinkuin kirkkoon, ainoastaan tavan vuoksi. Tietysti oli jollakulla erityisiä syitäkin.

Sinne oli saapunut useita Teerelän Villen "vanhoja ystäviä" ja tuoneet kukin taskumattinsa muassaan. Näistä sai Ville auttavaa helpotusta sydämensä surulle, joka alussa tahtoi kokonaan lannistaa hänen uhmaavan luontonsa. Ville alkoi pian juopua ja rupesi tanssimaan ja hyppimään hurjana ympäri huonetta, kerskuen urotyöstään. Lähelle sattuvia hän ylpeästi sysi ja näytti olevan siihen aikaan koko talon herrana. Kahleitaan pudisteli hän yhteen jaksoon ja ihanteli niiden heleätä soittoa.

Joonas istui synkkämielisenä loukossaan. Joku ystävä, Joonasta itseään vähän vanhempi mies, istui hänen vieressään ja koki saada lohduttamalla häntä vähän iloisemmalle tuulelle.

"Älä nyt sentään niin kovin sure, en minä luule sen niin vaarallista olevan", kuului ystävä sanovan.

"Niin luulen minäkin", Joonas vastasi alakuloisesti, "mutta se on kuitenkin varmaa, että hän kantaa lujasti päälleni, ja minun täytynee jonkun ajan istua linnassa".

"Vaan mitäs tuosta suret, jos täytyykin jonkun aikaa ruunun leipää syödä, kun tietää kuitenkin, että siitä pian loppu tulee; toista se on Villen, joka varmaan saa täyden pasman vuosia, eikä hän ensinkään näytä surulliselta".

"Mutta hänellä onkin toinen luonto kuin minulla; hän pitää kunnianansa saada kuulua murhamiesten joukkoon vaan minua hirmustuttaa kun ajattelen, että minunkin pitää semmoiseen seuraan".

"Onhan se vaikeata rehelliselle ja aralle luonteelle, mutta täytyy kantaa miehen tavalla kohtalonsa taakkaa ja kylläpä siihen vähittäin tottuukin".

"En minä voi milloinkaan tähän tottua ja Jumala minua siitä varjelkoonkin!"

"No niin, mutta niin paljon täytyy siihen kuitenkin suostua, ettet siellä oloajalla kuoliaaksi itseäsi murehdi".

"Taitaapa niin olla, mutta vaikeaksi se kuitenkin käy".

Puhe keskeytyi nyt, sillä kumpasenkin huomio kääntyi ulos, kun pihaan ajoi Teerelän isäntä. Hänen rattaansa jyskyivät kovaäänisesti pihan kiviä vasten ja sen kuulivat jo muutkin tuvassa olijat.

"Siellä tulee isäsi!" huudettiin Villelle.

"Niin siellä tulee Teerelän isäntä!"

"Jopa tulee vanha Masakin!"

"Kas äijää!" virkkoi Ville, katsoen myöskin ikkunasta pihalle, – "entä hänkin tulee. Katsokaapas te siinä, jotka paremmin näette, kommottaako povessa viinapullo, – haa, luulen minä ettei se tyhjin käsin tule, se poika!"

"Hänen housujensa lakkari kommottaa, niin kuin ainakin. Kas sitä! Sieltä välkähti pullonsuu kun ukko tarkasti korkkia, ja poves on toinen pullo. Kas vaan kuinka on varaa". Näin haasteli muuan Villen ystävä.

"Ha haa!" nauroi Ville. "Ukko on silloin aina tavallisenansa kun pullo lakkaria kommottaa, ja silloin on hän tavatonna kun lakkari on tyhjänä. Ei se tule huonosti poikaansa katsomaan. Mutta onpa hän jo itsekin pari kertaa heluja kannellut, se äijä".

Ville istui pöydän edessä olevalla penkillä ja lauloi:

"Kakolamäki on komea taloo,Vaikk'ei se tänne näjy,Siell! on monen likan henttuJa monen mamman vävy".

Poika lauloi vielä kun isä astui tupaan.

"Se on oikein, poika! Onpa vielä vähän jälellä karskia luontoasi!" sanoi ukko tullessaan tupaan.

Kaikki läsnä olevat odottivat ukon tulevan sisään hurjana ja kiroilevana, mutta suureksi kummastuksekseen näkivät he hänen menevän hiljaisesti vangin luo istumaan, ja tuijottavan sanaakaan virkkaamatta tämän rautoihin. Tuo hiljainen käytös kummastutti kaikkia, enimmin Villeä, joka ivaten sanoi:

"Mitä nyt tuossa niin surullisena arvelette?"

Ikäänkuin horroksista kavahtaen, huudahti ukko:

"Kun niin nolosti löit, että siitä kohta elämä-ikuinen reisu tulee!"

Villeä vähän hämmästytti ukon lause, sillä hän oli pitänyt melkein varmana, että vanhus tulisi hänen töitään ylistelemään ja kehumaan, – ukko tulikin moittivana ja nuhtelevana.

Nuorukaisen otsa synkistyi ja suuremmalla vakavuudella, kuin hänessä tähän asti oli huomattu, hän virkkoi:

"Nuhteitten kanssako tänne tulette? Se nyt on jo myöhäistä ja turhaa; antakaa pikemmin ryyppy jos teillä on".

"Oikeastaan en tahdokaan nuhdella sinua, sillä mies lyö ja miestä lyödään. Lyön minäkin kun paikalle passaa ja lujasti lyönkin. – Viinaako kysyt? Oleman pitää, enhän muuten olisikaan Teerelän Masa", puhui ukko ja nosti pullon taskusta pöydälle.

Nyt tuli pöytäpenkille istumaan muuan juopunut vetelys, jonka suu oli monessa vintturassa. Hän tarjosi kättä Teerelän ukolle, ja sammalsi:

"Ky-kylläpä tuotkin p-pojallesi lohdutusta oikeaan aikaan, va-vanha veli".

"Mitä, oletko täällä sinäkin? Kai tekee mieles viinaa? Tule nyt, niin saat tilkan suuhusi".

"Tiedät sen itsestäsikin, vanha juoppo". Vetelys lähestyi jo pöydällä olevaa viinapulloa.

"Pahuus vieköön!" kirkui toinen, "sinunko siitä, aivan alkamattomasta pullosta pitää ensimmäisenä kostuttaa mädänneitä huuliasi! Ventta holl! minä ensin. – Äh! Hyvää se keittää ainetta, se Kuppilan Simuna. – No Ville! ota nyt kulaus tuosta, äläkä hiidessä vaan minulle suruasi näytä".

Ville otti pullon ja nieli siitä useita kulauksia.

"No maistuuko?" kyseli ukko.

"Väkevää on", tunnusti Ville.

"He heh! Minä takaan Simunan, että kun siltä saa sitä paremman tapin takaista, niin tuntuu se miehessä, sen takaan", jutteli isä. "No tule nyt sinäkin Jussi saamaan paikalle".

Jussi tuli irvistellen, asetti pullon huulillen ja rupesi juomaan.

Teerelän ukolle tuli hätä käteen, kun näki, mitä luikoa viinansa klunkahdellen solui alas toisen kulkusta. Hän tarttui kiinni pulloon ja veti sitä pois juojan huulilta, riidellen.

"Tänne pottuni! – Vai sinä sen kaikki joisit! – Stop! sanon minä, ja nyt ei enään tippaakaan sinun suuhusi".

Se toinen maiskutteli huuliansa ja näytti ikävällä katselevan pulloa, joka vietiin pois.

Isä ja poika kallistivat ahkerasti pulloa, ja tulipa useat läsnä olioistakin tuon tuostakin ryypyn saamaan.

Ville lauleli, ja näytti olevan tavattoman iloisella tuulella.

"Saakelin hurja luonto tuolla pojalla!" myhäili isäukko.

"On, ei häntä näy huolet painavan", kehui joku ryypyn toivossa.

"Saakelin vahinko vain, että noin nuorella ijällä pitää niin pitkälle reissulle", arveli toinen.

"Niin se on", myönsi Teerelän ukko. "Mun pistää vihakseni kun niin nolotteli! Toista olis, jos minä sinne olisin menevä, minä, vanha kanto, josta ei kenellekään olisi mitään kaipausta".

"Mitäs minä muuta kun laulelen vaan, Näin hurjanlainen poika, Kun ei mull' ole kotoa Eikä kultaa suremassa".

"No älä nyt, … koto sulla on yhtä hyvä kuin monella muullakin", nuhteli isäukko.

"Se on kumma, ettet sinä ole jo ketäkään saanut tapetuksi, vaikka et elämänijässäsi olekaan muuta tehnyt kun tapellut", sanoi muuan, joka ei ollut mielestään saanut kyllä usein Teerelän ukon viinapullosta maistella.

"Mitä sanot, sinä lökäpöksy? tahtoisitko tapella, vai mitä?" Matti ukko kavahti vihaisena penkiltä.

"Mikä lökäpöksy? Mikä sika? Sanoppas se toisen kerran, sinä Teerelän retu-Matti!"

"Sinä sika! Tahdotko tapella vai mitä mötköttelet?"

Vähällä oli tappelu syntyä, mutta miehet kokivat asettaa Teereläisen äkeätä mieltä ja tuo riitaveli johdatettiin pois koko talosta. Edellinen kuitenkin vielä hyvän aikaa hyppi ja kerskaili sekä piti puhetta siitä, joka oli pois, pakoon, lähtenyt heti kun hän, karhu, oli ylös kavahtanut.

Niemelän Joonas istui vielä yhtä hiljaisena loukossaan, ja nyt vasta huomasi Teerelän ukko hänet.

"No Joonas!" huudahti hän ja kävi tämän luo. "Kuinka, oletko sinäkin täällä? Mitä sinä olet tehnyt? Otappas täältä kulaus, heh!"

"Enpä juuri välitä kulauksesta", Joonas vastasi synkästi.