Epäilijä

ANTTI.

Mielipiteesi ja käytöksesi ovat suorastaan alhaisia; täytyy antaa arvo muidenkin ihmisten tunteille.

KARI.

Vieläkö sinussakin löytyy sellaisia ennakkoluuloja?

ANTTI.

Ei niistä niin helpolla päästä. Ei vuosituhansien totuuksia saa nakella kuin takkia, varsinkaan jos ei ole parempaa saatavissa.

KARI.

Se vanha fraasi! Silloinhan on ainakin yhtä hyvä olla paitahihasillaan, kuin kantaa semmoista takkia, joka ei mitään hyödytä, se on vaan tyhjänä painona, ja ainahan nututtoman mieli paremmin kääntyy uuteen takkiin, kun hänellä ei minkäänlaista ole.

ANTTI.

Joka siis on vanhat ennakkoluulot jättänyt, se on sangen taipuvainen uusiin ennakkoluuloihin. Ha, ha, ha!

KARI.

Sinäpä sen sanoit. Se joka ne omistaa, omistaa edistymisen, ja joka omistaa edistymisen, se löytää siinä maailman jaloimman nautinnon.

ANTTI.

Nautinnon? – sinä puhut vaan nautinnoista ja kumoot kaikki tuon kylmän järkesi kanssa; voit huolettomasti nauraa kaikelle, olipa asia miten tahansa, vaan sitä en voi minä. Minun täytyy löytää jotain varmaa, jonka päälle voin rakentaa ja jonka hyväksi voin elää. Minä olen kadottanut sen lapsellisen tunteen, joka minulla oli kirkkoon astuessa, ja luottamukseni jumalaan. Niiden sijaan täytyy minun saada jotain uutta, sillä minulta puuttuu luottamusta ja vakavaa pohjaa.

KARI.

Olisit sinäkin vielä saanut pysyä siinä kuuden päivän uskossa.

ANTTI.

Missä kuuden päivän uskossa?

KARI.

Siinäpä, että kuudessa päivässä jumala maailman loi.

ANTTI.

Siinä uskossa ei ole mitään pilkkaamista, sillä sen vaikutus on ollut suuri minuunkin ja tehnyt minusta rehellisen ihmisen.

Aivan elävänä on vielä muistissani, kuinka viidentoista vanhana näitä rappusia ensi kerran astuin herran pöydälle Saaren Ellin kanssa. Olimme silloin vielä koulussa kumpanenkin. – Niin suloista hetkeä en ole ennen enkä jälkeen tuntenut. (Katsoo kirkkoa.) Olit silloin kallisarvoinen rakennus, nyt vaan puuhuone ilman sen enempää.

Mutta katso sentään. – Eikö se ole juhlallinen? – Nuo tummaksi maalatut akkunan pielet, eikö ne näytä runollisen synkiltä?

KASI.

Ojaa, juhlallinen kirkko! Ei kumma, jos se lapsena herättikin niin suurta kunnioitusta, jonkinmoista pyhää pelon tunnetta… Ja sitten hautausmaa. Kyllä on se uskonto mestari leikittelemään ihmisen tunteiden kanssa.

(Läheneviä ääniä ja laulua kuuluu kirkon takaa.)

KARI.

Mitä se on?

ANTTI.

Luultavasti menee kylän nuoriso kokolle. Meidän sopii hyvin yhtyä heihin.

(Kylän nuorisoa ilmestyy kirkon takaa; ensinnä juoksee poikia keppien ja pallojen kanssa, niiden joukossa MUSTALAIS-SIMO ja VIULU-RYKÄMÄ; jälempänä tulevat SAAREN ELLI ja muut tytöt.)

SIMO.

Hei! Tässäpä kelpaa kuusisuolassa olla. Pojat, haudan tekoon! (Järjestyvät ja rupeavat palloa lyömään.)

ELLI.

Kas, Antti! Hyvää iltaa. (Karille.) Tekin olette jo täällä.. Terve tulleeksi!

KARI.

Kiitän. Tulin juuri ikään ja tapasin Antin tässä. Hän täällä yhä vaan suuria haaveksii.

ELLI.

Suuret mietteethän meidän maisterilla on.

ANTTI.

(Naurahtaen.) Vuoret vaikeroivat synnytystuskissaan, ja syntyy vaan naurettava hiiri.

KARI.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoo suomalainen sananlaskukin.

ELLI.

Ei toki niin pahaa ennusteta.

KARI.

Ei ennusteta, ei ennusteta, mutta niin se tavallisesti käy.

ELLI.

Ettekös tekin yhdy meidän matkaan, niin vietetään tämä ilta hauskasti?

KARI.

Tietysti, tietysti.

ELLI.

Kun itse on kansan lapsi, niin tuntee olevansa luonnollisin heidän parissaan.

KARI.

Se on tietty se.

SIMO.

(Pojille.) Lyökää te siellä palloa, minä menen näitä täällä liikuttamaan. (Juoksee tyttöjen luo.) No tytöt ja herrat, mitä nyt aijotaan?.. Eikö panna yksi polska, tässä kirkon mäen kunniaksi?

KARI.

Ka miks'ei.

SIMO.

Sitä minäkin. Rykämä, anna viulusi soida.

RYKÄMÄ.

Kirkon mäelläkö?

ELLI.

Voisimmehan mennä jonnekin muualle.

KARI.

Mitä se haittaa, ei suinkaan asia sillä pahene, tanssipa sitä vaikka kirkossa.

SIMO.

(Tarkastaa Karia.) Herrallapa taitaa olla sama usko kuin minullakin.

KARI.

No minkälainen se on?

SIMO.

Tuta riemu rinnassa ja laulaa sitä suulla.. siin' on minun uskontoni.

KARI.

Terve sitten! Saman hengen lapsia.

SIMO.

Kerranpahan minäkin yhdyin oikeaan velikultaan. Eikös se, herra, ole niin, että elämämme meille on suotu vuoksi nautinnon; sen, ken sit'ei nauti, tappakohon tauti.

(KAIKKI nauravat.)

KARI.

Se on oikein.

SIMO.

(Ottaa pullon taskustaan.) No niinpä ryypätään. (Ryyppää.) Tuossa herra.

(KARI ottaa putelin ja ryyppää, antaa sen sitten Simolle.)

SIMO.

(Katsoo sitä.) Mutta eihän tämä kulunut ollenkaan. Eipä se tainnut nautinnoksi ruvetakaan.. No liika karkeata juomaahan tämä herroille onkin. Mutta te pojat!

(Pojat kokoontuvat piiriin ja ryyppäävät kukin vuorostaan.)

KARI.

(Ottaa sillä aikaa viulun Rykämältä ja menee kirkon rappusille soittamaan.) Nyt tanssimaan.

TYTÖT.

(Katsellen toisiaan.) Voi, voi, tuota herraa, kun kirkon rappusilla..

KARI.

(Soutaessaan.) Ei soittoa saa tyhjään panna.

(Simo koettelee saada tyttöjä tanssimaan kanssaan, vaan kaikki estelevät, ei yksikään uskalla lähteä.)

ELLI.

(Antille.) Tämä menee liiaksi..

ANTTI.

Mitä vielä, iloitsipa sitä, kun kerran iloitsee, vaikka kirkon mäellä.

Pannaanpa me yksi polska ja näytetään, etteikö me uskalleta.

ELLI

En minä.

ANTTI.

Tee niinkuin tahdot, vaan en minä ymmärrä, mitä pahaa siinä olisi.

ELLI.

En pidä sopivana, että me tanssimme yhdessä tämän saman kirkon edessä, jossa ensi kerran niin pyhillä tunteilla ripillä kävimme. Se olisi liika kevytmielistä.

ANTTI.

Mutta ahdasta on ajatella tuollakin tavalla. Ei uskontokaan saa olla niin ahdasta.

ELLI.

Ja olisihan se aivan vasten äitisikin mielipidettä.

ANTTI.

Ei se tule kysymykseen, kun minullakin kerran on oma mielipiteeni.

(ELLI katsoo kummastuneena.)

ANTTI.

Niin, niin.

KARI.

(Herkiää soittamasta.) Ei se käy laatuun. Teidän täytyy tanssia. Antti, mitä sinäkin seisoksit, etkä mene tanssimaan.

SIMO.

No nyt on helvetti, kun ei kukaan lähde tanssimaan. Kelpasihan ennen näin pulskat pojat, vaan mikä ne nyt tympäsi.

KARI.

(Nousee, panee viulun pois ja tarttuu tyttöjen käsiin.) Saadaan me nyt ne rinkitanssiin, vaikka vähän puoli väkisellä.

ANTTI.

Tule Ellikin rinkiin.

ELLI.

En minä.

ANTTI.

Minä kai menen.

TYTÖT JA MUUTAMAT POJAT.

Ei tässä, ei tässä, mennään tuonne muuanne.

(NISKANEN on tullut näyttämölle ja pysähtynyt hiukan etemmä katsomaan, häntä on seurannut muutamia körttipukuun puettuja poikia, jotka katsovat pallon lyöntiä. Kun tytöt huomaavat Niskasen, vetäytyvät he pois ringistä ja koettelevat piiloutua toistensa selän taa. ANTTI menee kirkko-aidan luo ja on katselevinaan hautausmaalle.)

Конец ознакомительного фрагмента.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.