Työn kourissa

Mutta siinä oli pahana pulana, kelle sinne kirjoittaisi, kun ei äiti eikä isä osannut edes lukea kirjoitusta. Hän päätti siis kirjoittaa Anjalle.

Muutenkin hän nyt muisteli Anjaa entistä syvällisemmin ja useammin, tuntien siitä salaista mielihyvää täällä yksinäisyydessä. Pesijäeukon tyttöä, joka melkein julkeasti lähenteli, hän ei tahtonut hyväksyä seurakseen enempää kuin juoppoja sällejäkään, jotka tyrkyttivät hänelle väkevää joskus keskellä yötäkin.

Hän tarvitsi ruumiilliset voimansa torjuakseen heidät luotaan. Mitään halua maistamiseen hänellä ei ollut, kun lisäksi miesten räyhäävä elämä herätti tuskallista inhoa heitä vastaan.

– Hentulleenko hän nyt breivin kirjoittaa, – sanoi pesijättären tytär, kun Uuras kirjoitti Anjalle.

Uuras punastui ja painoi päänsä kumaraan ollen kirjoittavinaan, vaikkei sanaakaan saanut syntymään, ennenkuin tyttö oli jättänyt hänet rauhaan.

Tässä haisevassa kellarihuoneessa, sunnuntain kaihoisassa yksinäisyydessä koti-ikävän kalvaessa, väikkyi Anjan lapsekas kuva hänen mielessään, ja kirjeet syntyivät kuin itsestään. Hän oli ostanut koreita paperiarkkeja, joissa oli yläkulmassa värillinen ruusu tai kyyhkynen kirje nokassa tai muuta somaa. Anjalle hän oli lähettänyt samanlaisia, kuoret mukana, joihin oli kirjoitettu osoite valmiiksi.

Kiihkeän uteliaana hän aina odotti Anjan kirjeitä. Ensimmäisessä niistä Anja kirjoitti:

Rakas Uuras.

Lähestymme sinua näillä riveillä ja tietää annamme, että sepän emäntä ja mestari voivat hyvin ja että sinua niin kaipaamme. Mestari on nostanut kaikki sinun työaseesi tuvan parhaimmalle seinälle ja silittelee niitä, kun ei luule kenenkään huomaavan. Emäntä on laittanut uutta kangasta, sai sen juuri reivatuksi, ja siitä tulee sinulle oikein täysvillaista vaatteiksi. Äiti ja minäkin saimme kehrätä lankoja, ja niiden piti sitten olla niin ohuita, niin ohuita. Kyllä sepän emännällä vaan on ikävä. Ja kun sinä niin äkisti lähdit. Sinä olet nyt sitten nähnyt Helsingin eikä minulla ole sinulle enää mitään kerrottavaa. Mene sinä tähtitornin mäelle, siellä olen usein leikkinyt niissä vallikuopissa, ja sinne olen leikannut nimeni "Anja" yhteen penkkiin. Me voimme täällä hyvin ja sitä samaa Herran lahjaa toivotamme sinulle.

Anja.

Näitä lapsellisia kirjeitä Uuras säilytti povessaan lukeakseen niitä yksinäisinä sunnuntainaan, kun käveli Tähtitorninmäellä, josta oli tullut hänen lempipaikkansa. Itse hän kirjoitti joka sunnuntai ja mitä useampia kirjeitä hän kyhäsi, sitä pitempiä niistä venyi ja vähitellen hän kertoi Anjalle kotioloistaan, jotka nyt niin kultaisina ja rakkaina muistuivat mieleen. Näin hän kesti vastenmielisen asunnon ja inhottavien kumppanien tukalaa rasitusta, eläen itse aivan toisessa maailmassa.

Kotikylän sunnuntainvietto Keinumäellä tuli elävästi mieleen, ja kynä piirsi:

– Voit uskoa, että ikävöin kylän keinulle, jonne niin usein karkasin äidiltä jo pienenä nallikkana. Olihan se niin lähellä, ja meille kuului melu ja laulu sieltä aivan puhtaasti. Ensi aikoina äiti haki minut sieltä visusti kotiin, ankarasti toruen ja tapansa mukaan tiuskuen, mutta sitten hän hyvitti voileivällä ja kertoi isälle, kunnes he yhdessä katsoivat minuun hymyillen, niin että tunsin tehneeni jotakin oikein miehekästä kiikulla käydessäni. Yhä useammin karkasin sinne, kohta kun kuulin sieltä ääniä, laulua, naurua ja hanurin säveliä. Suurempien avulla kiipesin keskilaudalle ja sain istua isojen tyttöjen sylissä, jotka naureskellen mainitsivat minua koreaksi pojakseen, lellitellen ja kiusoitellen, jos sattui olemaan suuria poikia heittämässä. Ymmärsin hyvin, että tytöt olivat olevinaan, työnsin ylpeästi säpien pois heidän kätensä ja tarrasin kiinni keskitankoon käsin ja molemmin polvin, jalat niin lujasti laudassa kuin pieni painoni suinkin salli. Siinä seisoin jyskivin sydämin ja tunsin tuskallista hipaisua rinnassani joka kerta, kun kiikku heilahti korkealle ja akselin yläpuolelta sain väläykseltä nähdä laajan alan peltoja, jokiniittyjä, kumpuja ja suuren Tuorakan kylän joen toisella puolella. Se nousu oli minusta hirmuista, se hämmensi tajuntani ja riipaisi pois maan lähettyviltä jonnekin epämääräiseen, mutta samalla se tuotti erinomaista riemua, niin että siinä tangossa seisominen muuttui oikein himoksi enkä välittänyt kiellosta tai vaatimuksista luopua paikastani.

Samanlaista on tämä täälläoloni. Ikävää ja harmia, nälkää ja siivottomuutta saan kärsiä ja työtä tehdä niin paljon kuin vain ruumis kestää, mutta heittää en huoli sittenkään. Minä en vielä ole päässyt keskitangolle, niinkuin kotona keinussa, mutta minun täytyy sinne päästä. Minun keskitankoni täällä on muurattava seinä, joka törröttää huimaavan korkeana ja josta näkee kauas. – Eräänä päivänä Uuras pantiin toisten kanssa ketjussa tiiliä purkamaan korkeilta pinoilta. Ylimmäinen mies heitti tiilen, joka oli lennossa kiinni otettava ja heitettävä seuraavalle.

Eräs miehistä nyrjäytti käsivartensa, ollen sitten työkyvyttömänä useita viikkoja, toiselta meni peukalo sijoiltaan, mutta Uuraalla oli hyvä onni. Hän kesti terveenä kaksi viikkoa ja sai yhtä huonoa palkkaa kuin tiilenkannossa. Mutta huomattuaan toisille maksetun samasta työstä enemmän hän valitti.

– Miksette pyytänyt enempää? Kuka tässä kellekään rupee rahojaan kauppaamaan? – sanoi työnjohtaja.

Uuras otti oppia ja sai palkkansa ylenemään.

Se muurari, jolle hän oli tiiliä kantanut, oli vanha ja hyvänlainen mies, ja kun Uuras puoliväkisin tuppautui käyttämään hänen aseitaan ja liittämään tiiliä seinään, salli hän hymyillen "pojan reistailla". Ja kun reistailija joudutti tiilenkantoaan päästäkseen yhä useammin muuraamaan, huomasi sen vihdoin itse rakennusmestari ja nähdessään pojan kelpo otteet antoi hänelle oman nurkan.

Nyt oli työ toista ja palkka parempi. Hän muutti pahanhajuisesta kellarikerroksesta kolmen maalaripahaisen seurasta yksinäiseen kamariin. Tosin se oli pimeän pihan perällä, mutta kuivassa, vanhassa puutalossa, ja ruokamummokseen hän valitsi oikein siistin eukon.

Teatterissakin hän alkoi käydä joka sunnuntai ja meni muutamien kauppa-apulaisten kanssa tanssikouluun. Hänessä oli nyt herännyt maku kaupungin elämään. Kaasuvalo ja musiikki toisinaan esplanaadilla oli sentään toista kuin pikku öljylamput ja hanurinrenkutus siellä kotona, vaikka hän ensi aluksi oli niitä ikävöinyt ihan tuskallisesti ja monet kerrat ollut vähällä heittää tiilenkannon sikseen ja lähteä kotiin.

Rahoja hän säästi, varsinkin sitten, kun oli saanut kokoon ensimmäisen satasen, mutta pian hän taas kävi maltittomaksi. Säästöjä karttui liian hitaasti. Silloin hän kuuli, että Hankoniemessä oli erinomaista kivityötä valtion satamarakennuksilla, ja sinne hän aikoi yrittää. Hänen mielensä paloi rakennuskouluun, mutta kuulusteltuaan hän sai tietää, että sen koulun käynti kyllä nielisi pari tuhatta.

Hän koetti pitää huolta siitä, etteivät entiset tiedot unohtuisi, ja luki paljon, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Yksinäinen kamari oli siinä suhteessa verraton apu, sillä päästyään eroon juopottelevista huonetovereistaan, jotka enimmäkseen karkoittivat Uuraan kaduille, hän huomasi nyt aikansa riittävän ja voimiensa karttuneen moninkertaisiksi.

Päätettyään lähteä Helsingistä hän meni työnjohtajalta pyytämään todistusta työtaidostaan.

– Mitä hittoa te sillä teette? – tiuskaisi työnjohtaja.

– Itse tiedän, – sanoi Uuras.

– En minä sellaista anna kellekään, enempää teille kuin muillekaan.

– On antaminen! – kovisti Uuras katsoen tuimasti hintelään mieheen ja astui aivan likelle.

– Ettehän vain rupea hävyttömäksi?

– Kyllä, ellei todistus ilman lähde ja vielä päälliseksi hyvä.

Mies kokoili papereitaan aikoen poistua, mutta se oli jo liikaa Uuraan kärsivällisyydelle. Hän kiskaisi miehen kauluksesta takaisin tuolille ja painoi kynän käteen:

– Nyt sinä, senkin mäyrä, kirjoitat! – huusi hän hampaittensa välistä.

Mies näki parhaaksi taipua ja sohaisi todistuksen, jonka Uuras itse saneli.

– Kiitoksia paljon ja hyvästi. Ette minua enää näe näillä mailla, – sanoi hän erotessaan päällysmiehestään, joka oli niin monet markat nipistänyt nuoren, kokemattoman pojan palkasta.

Laitettuaan tavaransa matkakuntoon hän kirjoitti kotiin:

– Älkää hämmästykö, vaikken tästä lähin kirjoittaisi niin usein kuin ennen. Alkaa nimittäin uusi kamppailu toisella seudulla. Lähden Hankoniemeen kivenhakkuuseen. Täällä on työansio mielestäni liian hidasta. – Ja Uuras lähti, sai kyllä mieleistään työtä ja joutui hyville ansioille, kun suoritti yhdessä toisten kanssa pikku urakoita. Mutta hikisenä raataessaan syksyn kylmien tuulten mereltä päin raivotessa hän ei tullut ottaneeksi lukuun, mitä ihmisruumis voi kestää. Tulisessa kiihkossaan saada tuhannet kokoon, joita tiesi tarvitsevansa päästäkseen teollisuuskoulun rakennusosastolle, hän hakkasi kiviä usein äärimmilleen uupuneena ja palasi koleina iltoina vasta pimeän tultua ruokailemaan ja lepäämään. Hänen voimansa hupenivat, ja lääkäri totesi hänessä vilutaudin.

– Ei minulla ole aikaa sairastaa! – vastasi nuorukainen.

– Kai te sitten joudatte kuolemaan! – sanoi lääkäri.

Eikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen. Hänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin oli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai väistyä vilutaudin tieltä.

VI

Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen, kuten lääkäri olikin ennustanut – sisämaan ilman vaikutuksesta – , alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.

Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:

– Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.

– Ei se mene, ei se mene! – valitti äiti.

– Sinun pitää tulla saunaan, – sanoi hän illemmalla hyvin salaperäisenä.

Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä lukien hänelle sanomalehteä.

– Voinhan tuota tullakin, – myönsi Uuras.

Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä olla.

Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.

Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa niskaan.

Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai kuulla kunniansa.

Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa, mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode, missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle, uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.

– Mikäs päästäjäinen nyt on? – kysyi mestari tultuaan nokisena pajasta mennäkseen hänkin saunaan.

– Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle tuulelle, – selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät levällään.

– Jopas… millä ihmeellä se säikytys…?

– Hys, nyt ne tulevat, – varoitti Anja.

Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa. Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut. Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet tarjotakseen ne saunasta tulevalle.

Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.

– Akkojen juonia…! – mutisi hän.

– Tässä on housusi, – ehätti Anja.

– Vie hemmettiin! – tiuskaisi toinen.

– Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta – kas nyt, kun et löydä reikää – tuonne. Ja malta, niin harjaan tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän päähän.

Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.

– Etkö sinä mitään huomaa? – kysyi Anja.

– Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? – tokaisi Uuras.

– Katso pöydälle.

– Mitä, tuoko kangas?

– Niinpä niin, se vain kangas.

– Mitä siitä?

– Katso!

Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja hypistellä.

– Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, – puhui Anja hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.

– Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, – sanoi Uuras katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta. – En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen mittaan.

Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut penkille viereensä, ja pysyi vaiti.

He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.

– Pane kengät jalkaasi, – sanoi Anja lopulta. – Muuten saat taas sen väristyksen.

Uuras totteli.

– Luuletko sinä, että minä pian paranen? – virkkoi Uuras.

– Luulen.

– Ja sitten —

– Sitten kai sinä taas lähdet.

– Tahtoisitko sinä, että lähtisin?

– Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin paljon – Uuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.

Heidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun Anja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:

– Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei yhtään hikeä!

Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen suuttumuksensa ja sanoi:

– Se äidin taika, näinköhän se auttaa?

– Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin – kahvi kiehuu kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko pannussa.

Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.

– Täällä kotona on sentään hyvä olla, – sanoi Uuras, – kun sinä olet täällä.

– Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.

– Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin…

– Niin, mitä sitten? – kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.

– Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja riipaisi itsensä irti.

– Sellaiset pihdit! – huusi hän työntäen syrjään vaaleata suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:

– Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.

– Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?

– Ei! – sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli äkkiä tullut aivan saamaton.

– Kahvi jäähtyy, – sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.

– Menetkö sinä Impolan häihin? – kysyi hän.

– Entä sinä…?

– Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.

– Onhan minua pyydetty.

– Ethän lupaa toiselle?

– Kuinka minä, jos sinä…!

Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle…

Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.

– No, näinkös se vilu hellittää? – kysyi isä.

– Vähemmälläkin, – hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.

Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.

Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän lauloi niin, että kaikki ihastuivat.

Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras ja Anja kuuluivat yhteen.