Keksijän voitto: Romaani

Mr Stillwell oli pitkä, laiha, suoraryhtinen, sileänaamainen 45 – 50-vuotias mies. Ei puvusta eikä puhetavasta huomannut mitään erikoista, mutta mahdollisesti silmistä huomasi, että siinä on mies, joka tuntee arvonsa ja valtansa.

Mr Hoover esitteli. Ilman pienintäkään muodollisuutta ryhtyivät herrat keskustelemaan keksinnöistä ja tehtaasta.

Stillwell ja Penttilä tunsivat toisensa samanvoimaisiksi. Stillwell omisti pääoman, jolla Penttilän hengen tuotteet voitiin saattaa palvelemaan käytännöllistä elämää.

Neuvottelu oli perustavaa laatua. Järjestelmällisesti käytiin läpi kaikki raaka-aineita, keksintöjä, tehdasta, kauppaan laskemista ja tulevaa kilpailua koskevat seikat. Penttilälle tehtiin selvää siitä, mitä oli jo tehty. Suunniteltiin, mitä lähimmässä tulevaisuudessa tehdään. Kaikki kävi täydellisessä yhteisymmärryksessä.

Penttilä tiedusteli, onko tarpeellinen voimamäärä varattu sekä rakenteella olevan tehtaan että myytävän voiman varalta. Mr Stillwell ilmoitti, hiukan empien, että hän on varannut heti käytettäväksi Niagaran voimasta 30 tuhatta kilowattia, mikä vastaa noin 40 tuhatta hevosvoimaa. Penttilä piti lukuja aivan liian pieninä. Sovittiinkin lopulta, että varataan 3 kuukauden päästä 300 tuhatta kilowattia sekä vuoden päästä 3 miljoonaa.

Summat olivat melko suuria. Voimamäärä, jonka Penttilä oli vaatinut 3 kuukauden päästä tarvittavaksi, vastasi noin kahta Imatran voimamäärää ja oli 8 kertaa suurempi kuin kaikkien Suomen rautateiden tarvitsema voima.

Moisen voiman sijoittaminen kolmen kuukauden päästä vaatii työtä, paljon järjestelmällistä ja tuottavaa työtä.

Sovittiin osittaisesta työnjaosta. Stillwell otti huolehtiakseen yhtiön rahallisen ja kaupallisen puolen sekä ulospäin-edustuksen ja reklaamin. Insinööri Foss huolehti voiman saannista, Penttilä keksinnön täytäntöönpanosta ja Hoover tehtaan rakentamisesta. Jokainen sai ottaa tarpeelliset insinööriapulaiset.

Penttilä sai lähimmiksi apulaisikseen nuoren, tuskin 24 täyttäneen, hintelän englantilaisen insinöörin Steadin sekä erään amerikkalaistuneen saksalaisen insinöörin Fritz Hertzin.

Näitten herrojen kohtaloa ei Penttilä kadehtinut. Sillä itse hän ei voinut lähteä huoneistaan päivä-, jopa viikkokausiin. Piti suunnitella koneita, tilata, riidellä, tinkiä toimitusajoista, neuvotella ja taas suunnitella. Siinä kului hänen päivästään vähintään 15 tuntia, väliin 18, jopa 20: kin. Apulaisten tehtäväksi jäi valvoa, miten tilaukset suoritettiin ajallaan ja laadulleen, tiedoittaa, miten tehtaan rakennus edistyi. Penttilä hankki konttoriinsa elävienkuvien koneen, jotta hän voi valvoa itse mahdollisimman tarkkaan tehtaan rakentamista ja edistymistä tarvitsematta tuhlata aikaa kulkemiseen.

VIII

Suomessa olivat olot tasaantuneet, vaan eivät parantuneet. Tasaantuneet siinä muodossa, että jokainen alkoi ymmärtää uuden ajanjakson suursodan jäljestä alkaneen. Hinnat laskivat puoleen siitä, mitä olivat olleet kolme viikkoa sitten. Juutalaisetkin alkoivat hermostua. Kuin koiperhoset lentelivät he kautta maan koettaen myydä kangasvarastojaan.

Työpalkkoja alennettiin hallituksen luvalla 40 %. Yhä useammat tehtaat anoivat erioikeutta panna tehtaansa seisomaan. Sitä ei vielä kenellekään myönnetty. Hallitus lupasi ottaa osaa tappioihin, jos ne nousevat neljännekseen edellisen vuoden voitosta.

Ruotsissa katseltiin ihmetyksellä Suomen rahan jyrkkää arvonnousua. Ruotsalaiset rahamiehet yrittivät yhä edelleen hallita Suomen markkaa ansaitakseen suuria kurssivoittoja. Ajan pyörä oli kuitenkin pyörähtänyt yli heidän laskelmiensa. Suomi oli yhdellä iskulla vapautunut Ruotsin rahamaailman holhouksesta.

Suomen Pankki avasi haarakonttorin Lontoossa ja New Yorkissa. Lontoon-konttori täytyi tosin pian sulkea, sillä Englannin olot olivat niin epävarmoja, että suuremman rahamäärän pitämistä siellä pidettiin tarpeettomana uhkarohkeutena. Rahamaailman keskipiste oli siirtynyt valtameren toiselle rannalle, joten pankin olo ja edistyminen ei enää lainkaan riippunut Englannista.

Surkeimmassa asemassa olivat ahvenanmaalaiset. He olivat, harhaan kiihoitettuina, muuttaneet kaiken irtaimen omaisuutensa rahaksi, Ruotsin kruunuiksi. Tällä rahalla luulivat he voivansa ansaita yhä edelleen, kuten olivat ansainneet kurssin mennessä markalle epäedulliseen suuntaan. Nyt menettivät he tuntuvia osia omaisuudestaan. Tuolla pienellä saariryhmällä tapahtuikin täydellinen politiikan muutos. Ystävyyden aurinko vanhaa emämaata kohtaan sammui kuin syksyinen päivä. Suomen hallitukselta anottiin, että se lunastaisi ahvenanmaalaisten kruunut 12:50 markalla, jolla he muka olivat ne ostaneet. Hallitus hylkäsi anomuksen, ja ahvenanmaalaiset tuuliviirit saivat alkaa virren maailman pahuudesta ja petollisuudesta.

Suomen ulkomaankauppa lakkasi miltei kokonaan. Liikemiesmaailmalla oli katovuosi.

IX

New York valmistui vastaanottamaan talvea. Rahamaailman edustajat palasivat maatiloiltaan ja kesäasunnoiltaan. Reumatismiset raharuhtinaat suunnittelivat muuttoa talviasunnoilleen Floridaan. Nuoriso iloitsi pääsystään Pariisiin.

Syyskuukauden ensimmäinen suuri juhla oli määrätty ja aiottiin aloittaa Metropolitan-oopperan ensiesityksellä sekä jatkaa loistavalla juhlasarjalla. Oopperassa esiintyisivät näyttämöllä laulumaailman kuuluisuudet ja vanha musiikki, katsomossa New Yorkin kuuluisuudet ja uusimmat muodit.

Penttilä oli saanut käsistään ensimmäiset, suurimmat työt. Konetilaukset olivat tehdyt, mutta toimitusaikaa oli täytynyt myöntää, vaikka vähänkin, eivätkä tehtaat olleet ennättäneet vielä mitään toimittaa. Penttilällä oli pieni levon hetki, hengähtämisaika.

Hän päätti pukeutua uudelleen. Hänen europpalainen vaatetuksensa oli hiukan vieraskuosinen ja jo kulunutkin. Vaikka eihän tässä talossa tarvinnut ulkoilmaa varten pukeutua, sillä Penttilä ei ollut vielä kertaakaan käynyt kaupungilla.

Ins. Hertz tarjoutui oppaaksi. Penttilä piti tarjousta turhana, mutta huomasi myöhemmin, että opas oli varsin tarpeen.

Ensi työksi päätettiin käydä hankkimassa tarpeelliset pukutarpeet Penttilälle. Hertz tiesi, mistä niitä saa. Autolla he ajoivat erääseen kauppaan. He laskivat vaunullaan suoraan liikkeeseen sisään. Eikä se ollutkaan mikään tavallinen sekatavarakauppa, vaan kokonainen pieni kaupunki kauppoja, tosin yhtä ainoata liikettä. Sitäpaitsi auton jättäminen kadulle olisi ollut sula mahdottomuus. Sen olisi vinha katuliikenne temmannut mukaansa.

Ilmoitettuaan tarpeensa vietiin heidät pieneen sivuhuoneeseen, josta puuttui yksi seinä. Puuttuvan seinän tilalle siirrettiin jonkinlainen tavaravaunu. Penttilä valitsi kankaan, ja vaatteiden mitta otettiin heti. Paikalle siirretyssä tavaravaunussa oli kaikkia tarpeita, mitä nykyajan mies puvustoonsa tarvitsee, kultaisista rintanapeista kengän yöoikaisijaan asti.

Penttilän vielä valikoidessa tarpeitaan tuli räätäli koettamaan takkia. Penttilä hämmästyi. Miten hän niin kauan oli täällä viipynyt? Hän vilkaisi kelloaan ja totesi lähteneensä huoneestaan kaupungille kolme neljännestuntia sitten.

Ins. Hertz antoi lähettää tavarat omalla nimellään, mutta Penttilän asuntoon. Suomalaisesta tuntui moinen menettely hiukan omituiselta, mutta Hertz selitti, että joku sanomalehden reportteri olisi voinut kuulla Penttilän nimen, ja silloin he olisivat olleet pääsemättömissä. Tavarat luvattiin tuoda parin tunnin kuluttua.

Amerikkalainen ravintola-elämä hämmästytti europpalaista. Orkesteri soitti jossakin, mutta mitä – sitä oli mahdoton kuulla. Tosin ravintolan mittasuhteetkin olivat valtavat, mutta suurenmoinen oli myös meteli, jonka vieraat aiheuttivat. Mitä julkeimmin kirkuivat vieraat voittaakseen naapurin äänen tai saadakseen suunvuoroa. Tilaukset karjuttiin tarjoilijan korvaan pahemmin kuin korpraali ärjyy nahkapojalle, ja keskustelu pöytäkumppanien kanssa muistutti hukkuvan avunhuutoääntä. Silti voi keskustella aivan salaisista asioista, sillä kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella toistaan. Jokainen nimittäin huusi samalla tavalla.

Parisen tuntia ajettiin pitkin katuja ainaisessa autojonossa ennen kotiinpalaamista.

Asunnossa odotti Penttilää kutsu Metropolitan-oopperaan herrasväki Stillwellin aitioon. Hertz ilmoitti, että tästä kutsusta moni amerikkalainen olisi maksanut miljoonan. Penttilä olisi mieluummin ollut menemättä.

Täsmälleen oopperan alkamisaikaan astui Penttilä Stillwellin aitioon. Se oli kirkkaasti valaistu, mutta tyhjä. Penttilä otti paikan aition peränurkasta.

Äkkiä syöksyi aitioon mies. Hän kysyi Penttilältä, kuka hän on ja mitä tekee täällä. Penttilä luuli, että mies on teatterin palveluskuntaa, ja näytti lippuaan. Mies ei hellittänyt, vaan tiukkasi yhäti Penttilän nimeä.

Varmaan sanomalehtimies! Ja se olikin oikeaan arvattu.

Sanomalehtimies laski: Outo mies Stillwellin aitiossa ei istu suotta, hänen täytyy olla joku kuuluisuus tai mies, joka tulee siksi. Sitäpaitsi Stillwellin konttorista on viime aikoina kerrottu yhtä ja toista salaperäistä, ja kaiken lisäksi rakennetaan New Yorkin valtioon, Alabaman kaupungista hiukan etelään, suurta tehdasta, jonka rakentamisessa ei säästetä rahaa, vaan aikaa, eikä julkisuudessa ole lainkaan tietoa, mitä noin suurisuuntaisessa tehtaassa aletaan valmistaa. Tiedetään vain, että Stillwell sitä rakennuttaa. Koetetaanpa saada selville, jos vieras tietää jotakin.

Penttilä puolestaan laski: Ensimmäinen amerikkalainen sanomalehtimies, jonka tapaan. Koetetaanpa, mitä hän kestää.

Tulos: Päästäkseen miehestä eroon itseään paljastamatta oli Penttilän pakko heittää reportteri aition ovesta ulos.

Näytös alkoi.

Penttilä näki edessään permannolla tuhansia päitä, jotka hämärässä valaistuksessa näyttivät harmailta kivenmukuloilta jossakin kiviröykkiössä kaukana Hämeessä. Tämän tasaisen mukulakivimeren yläpuolella eroittautui puolivartaloon asti näkyvä, käsiään huitova mies. Kuului soittoa, mutta kun hän ei ymmärtänyt musiikkia, niin ei hän myöskään tajunnut, mitä se oli. Korvia hivelivät ihanat soinnut. Ajatukset alkoivat toimia nykyisyydestä irrallaan.

Tahtomattaan siirtyivät Penttilän ajatukset Suomeen, kotiin, ja ennen kaikkea vanhaan äitiin.

Miten paljon asioita olikaan tapahtunut sitten viime näkemän ja siitäkin asti, kun hän viimeksi äidilleen tietoja itsestään antoi! Turusta hän heitti sähkösanoman rannalle, mutta oli epätietoista, tuliko sekään perille.

… Leveällä kehruutuolillaan istuen soudattaa äiti poikansa poikaa. On elokuun lauantai-ilta. Talon väki on vielä ulkona askareillaan, vaikka aurinko jo alkaa metsänlatvojen välistä kurkistella. Talon nuorimmaisen iltalevon aika on tullut. Mummu panee pieluksen pojalle peitoksi, pistää korkkipäisen tutin suuhun, ottaa sukankutimensa ja jalallaan »vakua» heiluttaen alkaa laulaa kimakalla, vanhan naisen äänellä ja nuotilla:

»Ei taivaass' ole kuolon vaaraa,

ei kyyneleitä, yötäkään…»

Sävel herätti Penttilän. Eihän hän ollutkaan hämäläistalon pirtissä kuuntelemassa äitinsä kehtolaulua, vaan New Yorkissa, Metropolitan-oopperassa kuuntelemassa jonkin hänelle tuntemattoman oopperan alkusoittoa. Mikä ero, mutta mikä yhtäläisyys sittenkin! Henkistä selkänojaa, henkistä turvaa tunsi hän saavansa musiikista sekä kotimuistoistaan, ja sitähän me kaikinkin elämän polulla tarvitsemme.

Ensimmäisen näytöksen lopulla saapuivat mr Stillwell ja hänen tyttärensä Elise, dollariprinsessa. Penttilä oli joskus kuullut puhuttavan sellaisista, ja nyt istuivat he rinnakkain ja keskustellen aivan kuin samanarvoiset ainakin. Mutta he olivatkin maassa, jossa työtä arvostetaan.

Näytöksen loputtua tähtäsi ainakin tuhat ihmistä kiikarinsa Stillwellin aitioon voidakseen nähdä, onko muudan Amerikan rikkaimmista miehistä saapunut ja miten hänen ainoa tyttärensä on puettu.

Niin! Elisen puku. Penttilä ei tiennyt, mitä kangasta se oli vai oliko se kangasta ollenkaan – sanan tavallisessa merkityksessä. Mieluummin hän olisi sanonut sen olevan jotakin metallikudosta ja maksavan summan, jota Hämeessä olisi pidetty saavuttamattomana omaisuutena.

Elise jutteli miellyttävästi, tosin jonnin joutavista asioista. Tytär ei tuntunut olevan isänsä uskottu. Penttilää hän piti ulkomaalaisena merkillisyytenä. Varmaan olisi hän pitänyt samanlaisena erikoisväristä paratiisilintua tai opetettua jääkarhun penikkaa. Isäänsä tytär palvoi ja hyväili.

Penttilä vaipui toisen näytöksen ajalla ajatuksiinsa. Hän ajatteli naista ja elämäänsä. Olisi tosiaan hauskaa, kun olisi vaimo ja perhe. Tuollainen tytär…

Ettäkö Penttilä olisi rakastunut Eliseen? Kaukana siitä. Hän ajatteli vain, miten hän on yksin maailmassa. Ellei äitiä olisi, ei enää kukaan maailmassa iloitsisi hänen onnestaan tai surisi hänen onnettomuudestaan, Amerikassa tuntuu ihminen tulevan hentomieliseksi. Penttilällä ei milloinkaan ennen ollut ollut moisia ajatuksia.

Hän vietti unettoman yön, tietääkseen ensimmäisen elämässään.

Vietetty vapaapäivä kosti itsensä. Onnettomuuden sanoma seurasi toistaan koko seuraavan päivän.

Hoover ilmoitti tehtaan yhden seinän sortuneen ja pyysi lisäaikaa kolme päivää.

Penttilän englantilainen apulaisinsinööri tiedoitti, että akkumulaattoreihin tarvittavat posliiniosat olivat kelpaamattomia. Penttilä vastasi: »Peruuttakaa sopimus.» Filadelfian konepajoissa oli puhjennut lakko. Stillwell pyysi Penttilän puheilleen. »Kilpailu on alkanut. Ford on alentanut automobiilien hintaa 25 %. Samaten on bentsiinin hinta laskenut. Valtio on päättänyt 100 uuden lentokoneen kaupan. Meidät on paljastettu.»

Penttilä voitti oman itsensä. »Voitamme sittenkin», olivat hänen vastaussanansa.

Kilpailu on paras elämän kannustaja. Stillwell & Co Ltd. astui julkiseen elämään. Se osti ensi työkseen erään posliinitehtaan sekä suuren filadelfialaisen sähkömoottoritehtaan osake-enemmistön, ja alkoi rakentaa suurisuuntaista kulkuneuvotehdasta.

Kaikki yhtiön johtajat tekivät miltei pyöreitä päiviä. Apulaisinsinööri kirjoitti kätensä väsyksiin sähkösanomia. Hoover raivosi arkkitehdeille ja rakennusmestareilleen. Stillwell teki sitoumuksia rahamiesten, tehtailijain, lentourheilijain, eläväinkuvain yhtiöitten, kauppaministerin ja monien muitten tunnettujen ja tuntemattomain kanssa. Hän antoi toisinaan tietoja sanomalehdille, toisinaan heitätti ulos haastattelijat. Foss oli hävinnyt. Tiedettiin vain hänen matkustaneen Etelä-Amerikkaan. Hertz oli aivan käheä. Hän oli huutanut puhelukoneeseen Penttilän määräyksiä ja neuvoja amerikkalaiselle ymmärrettävällä kielellä.

Filadelfialainen moottoritehdas oli pantu käyntiin. Penttilä lähti itse tarkastamaan ensimmäisten moottorien valmistusta. Oli määrä aloittaa kilpailu kulkuneuvoilla, ja aluksi valmistettiin pieniä, tavalliseen polkupyörään kiinnitettäviä voimakoneita. Keksintö oli Penttilän ja suoranainen »Suomi» – patentin jatko. Moottorin salaisuus oli siinä, että se kykeni automaattisesti järjestämään tarvitsemansa virran, eikä siten kuluttanut sähköä suotta. Tehdas kykeni saamaan alussa valmiiksi 500 moottoria päivässä. Penttilä oli tuloksiin tyytyväinen. Akkumulaattoritehtaan valmistuttua olisi hänellä 50000 moottoria valmiina.

Penttilä näännytti konekirjoittajattarensa. Tyttörukka nukahti tuoliinsa saatuaan hetkisen lepoa. Tällöin huomasi mies erehtyneensä. – Hänen pitää järjestää vuorot neideille. Toinen on työssä aamupäivän ja toinen iltapäivän.

Penttilä nousi herättääkseen väsyneen menemään kotiinsa. Sievä tyttö! Lyhyenläntä ja lihavahko, ruskea tukka ja hieno hipiä. Siinä nukkuessaan, huulet hiukan auki, oli hän viattoman lapsen näköinen. Penttilä sai hurjan tuuman: suudella noita punaisia huulia. Hän unohti kokonaan itsensä. Työ seurasi harkitsematonta mielijohdetta. – Älkäämme ihmetelkö, vaikka tiedämme useiden, amerikkalaisten liikemiesten olevan naimisissa entisten konekirjoittajattarien kanssa.

Penttilän huulet tuskin koskettivat tytön huulia. Katumus seuraa pahaatyötä. Onneksi tyttö ei herännyt, joten salaisuus jäi yksinomaan Penttilälle. Kiitollisena siitä hän veti palttoon ylleen ja pakeni itseään kadulle.

Jos olet synkässä metsässä ja kuulet miten kaukaista hakkausta tahansa, niin et tunne itseäsi yksinäiseksi. Jos kävelet suurkaupungin katua ihmisvilinässä, jossa joka minuutti sinua tuupataan milloin yhdeltä, milloin toiselta puolen, niin silloin tunnet olevasi yksin. Penttilä oli yksin New Yorkissa. Mutta paljon yksinäisempi hän tulee olemaan lähtiessään Europpaa valloittamaan. Täällä hänellä olivat hänen uskolliset ja työteliäät toverit Stillwell, Hoover, Foss, Stead, Hertz ja monet muut. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hänellä oli apunaan tuhannet työhön tottuneet ja työtä tekevät miehet. Se oli apu, jota ilman Amerikka ei olisi Amerikka, vaan jokin muu maa.

Amerikkalainen tekee työtä ja osaa iloita työstä. Mutta ylikultivoitu Europpa! Sen sivistyneistö on liika sivistynyttä, se ei enää muista, mitä on työn-ilo. Työmies on ylikiihoitettu eikä tahdo tietää mistään työstä. Hän on unohtanut, että työn tuottama tyydytys on ainoa pysyvä ilo tässä maailmassa.

Penttilä aikoi lähetyssaarnaajaksi vanhaan maailmaan. Se olisi raskas päivätyö. Helpompi olisi mennä hottentottien maahan ja kastaa mustanahkoja siellä.

Seuraavana iltana nukahti konekirjoittajatar taaskin, vaikka hän ei Penttilän mielestä ollutkaan niin rasittunut kuin eilen. Penttilä nousi herättääkseen neidin, mutta oli varustautunut voittamaan itsensä. Silloin hän näki naisen. Neiti ei nukkunutkaan, vaan silloin tällöin kurkisteli pitkien silmäripsiensä välistä, mitä Penttilä tekee. Odotti kai edellisen illan näytöksen uusiintuvan, ja kuten Penttilästä tuntui, hyökätäkseen hänen kimppuunsa, s.o. kaulaansa.

Penttilä oli nyt saanut naiskonekirjoittajasta kyllänsä. Seuraavana aamuna astui pitkä, laiha mr Jackson virkaansa.

X

Akkumulaattoritehdas oli valmis. Yksityisiä koneita koeteltiin, jotta miehet harjaantuivat niitten käyttöön. Penttilä oli ollut tehtaassa jo 3 vuorokautta hetkeksikään sieltä poistumatta. Lataajaa pantiin juuri paikalleen, ja se oli keksinnön tärkein kohta. Yksinkertainen, mutta hiuksenhieno ja vaarallinen.

Akkumulaattorit valmistettiin kaksinkertaisesta posliinista, väliin oli pantu eboniittilevyt, ja vahvistettiin päältä verkkolasilla. Kansi tehtiin samoin posliinista ja aivan tiivis. Navat, joista patteri purettiin, valmistettiin hopeasta ja niiden kärjet platinasta.

Patterin sisälle pantiin rautapulveria, johon oli hangattu koivuhiili- tai grafiittijauhetta, riippuen siitä, miten suuria sähkömääriä haluttiin säilyttää.

Lataaminen tapahtui erikoisessa koneessa, jota sanottiin »hiireksi». Se oli aivan automaattinen. Suuren, lujasta tammesta tehdyn pyöreän pyörivän pöydän reunassa oleviin suorakaiteen muotoisiin loviin tipahtelivat tarkastetut, valmiit patterit paternosterlaitteesta. Luja joustin puristi patterin aina millimetrilleen samaan kohtaan, ja lataaminen alkoi.

Ilma muodostuu pienen pienistä hiukkasista. Sanottakoon näitä hiukkasia, kuten on sovittu, atoomeiksi. Kun ilmaa puristetaan tarpeeksi, muuttuu se juoksevaksi nesteeksi. Atoomit menevät, ankaran paineen vaikutuksesta, lähemmäs toisiaan ja ilma saa kiinteämmän muodon kuin tavallinen ilma.

Aivan samoin on sähkön laita. Sähkö on kokoonpantu pienen pienistä hiukkasista, paljon pienemmistä kuin mikään muu tunnettu aine. Sähkön hiukkasia nimitetään »elektrooneiksi». Jos sähköä puserretaan tarpeeksi, siirtyvät elektroonit lähemmäs toisiaan ja muodostavat paremmin hallittavan olotilan kuin tavallinen vapaa sähkö. On kuitenkin huomattava, että mikään ulkoapäin tuleva voima ei voi pusertaa sähköhiukkasia kokoon, vaan paine on synnytettävä sähkössä itsessään. – Moni oli ennen Penttilää korottanut virran yhtä korkeaan volttimäärään, mutta ei kukaan ollut päästänyt ampeeria niin runsaasti vaikuttamaan. Penttilä antoi 1 milj. voltin 30 amp. virran painaa akkumulaattoriinsa. Ensimmäiset elektroonit sijoittuivat hiili- tai grafiittijauheen avulla pieniin rautajauho-osasiin, täyttäen ne ääriään myöten. Seuraavat asettuivat edellisten viereen niin lähelle, että edellisten täytyi pysähtyä sähkölle ominaisesta liikkeestä. Perästä tulevat sähköhiukkaset pusersivat edellisiään siksi kunnes astia oli aivan täysi, s.o. rautajauheen hiukkaset olivat kokonaan täytetyt.

Grafiitilla hierottuun patteriin, jonka suuruus oli 10 x 5 x 20 sm, mahtui sähköenergiaa niin paljon, että se kykeni kuljettamaan tavallisella maantiellä polkupyörää 30 km tuntinopeudella 10 tuntia. Koivuhiilellä valmistettuna oli patterin vastaanottavaisuus noin 5-kertainen. Virtahäviö akkumulaattorista purettaessa oli noin 2 %.

Patteritehdas oli ollut käynnissä 5 päivää ennenkuin lataaja saatiin koetusvalmiiksi.

Lataajan tarkastus oli määrätty tapahtuvaksi joulukuun 1 p: nä klo 11 ap. Tilaisuuteen saapuivat kaikki Stillwell & Co Ltd: n johtajat. Mr Stillwell oli itse tyttärensä Elisen kanssa. Jokainen tunsi olevansa jännityksessä.

Aamulla Penttilä tunsi itsensä hermostuneeksi, ensi kerran elämässään. Hän tiesi, että kone toimii ja että lataaminen onnistuu, mutta sittenkin! Klo 1/2 11 lähti hän syömään, tarkastettuaan vielä kerran jokaisen ruuvin ja mutterin koko koneessa ja ennen kaikkea ne laitteet, joista virtasi korkea sähköjännitys ja joita hän leikillään nimitti »hiirenhampaiksi».

Täsmälleen klo 11 saapuivat vieraat. Penttilä odotti heitä lataajan vieressä. Herrat tervehtivät hiukan juhlallisina. Koko tehdas oli pysähdyksissä. Kaikki 2000 miestä katselivat jännittyneinä. Penttilä teki muutamalla sanalla selvää koneesta Elise-neidille. Täysin tyynenä hän nousi kumilaatalla eristetylle korokkeelle, kiersi paternoster-laitteen käymään ja »pöydän» tultua täyteen sulki virran.

Olisi kuullut kärpäsen lennon, jos joku olisi kuunnellut, mutta kukaan ei sitä joutanut tekemään. Jokainen katseli lataajaa. Se toimi moitteettomasti. 55 kertaa minuutissa vaihtoi se täytetyn akkumulaattorin tyhjään.

Mr Stillwell katkaisi hiljaisuuden. Hän tarttui Penttilän käteen ja sanoi: »Mr Penttilä! Te olette pannut pisteen maailmanhistorian edellisen luvun loppuun ja aloittanut uuden. Historiassa alkaa nyt 'sähkö-aika'. Sallikaa minun onnitella!» – Toisetkin läsnäolijat onnittelivat Penttilää. Miesten hurratessa ratkesi insinööri Hertz itkemään. Surullisena hän valitti: »Oi miksi ei tämä tapahtunut minun syntymämaassani Baijerissa!»

Penttilä lähti nukkumaan ja nukkui 18 tuntia kylkeä kääntämättä.

XI

Herättyään totesi Penttilä, että hänen »hiirensä» oli toimittanut hampaillaan voimaa valmiina oleville 50 tuhannelle sähkömoottorille ja odotti nyt lisätyötä.

Akkumulaattoritehdas sai valmiiksi vuorokaudessa 10 tuhatta patteria. Yksi lataaja ennätti täyttää pienempiä pattereja 8 1/2 kertaa sen määrän, mutta suurempia vain noin 1 1/2 kertaa. Vain kahta suuruutta tehtiin, jotta ei lajien erilaisuus tuottaisi hankaluutta enempää valmistettaessa kuin käytännössäkään.

»Suomi» – patentin tuotteita päätettiin laskea kauppaan joulukuun 15 p: nä. Sitä ennen tehtäisiin suurelle yleisölle mahdollisimman vähän selvää keksinnöstä. Amerikkalaisen mielipide, että on parempi tehdä reklaamia aluksi hyvin ja jatkuvasti hiljemmin, hyväksyttiin.

Yhtiön osakkaat pyysivät Penttilää jäämään Amerikkaan. Olisi yhdistetty vanha manner markkina-alueeseen. Palkkaa tarjouduttiin antamaan miljoona dollaria kuussa. Se oli summa, joka Suomen rahaksi muutettuna, ennen Penttilän dollarien sekaantumista markan kurssiin, olisi tehnyt pari miljoonaa markkaa päivältä. Penttilä ei suostunut. Kotimaa ja Europpa kangastelivat hänen työmaanaan. Kuitenkin siksi, kunnes patenttituotteet olivat lasketut yleisön käsiin, päätti hän jäädä Amerikkaan.

Tämä kaksi viikkoa oli hedelmällistä opin ja työtarmon saavuttamisaikaa. Penttilällä ei ollut enää varsinaista työtä omassa alassaan. Patterit säilyttivät kokeissa varauksen täydelleen. Lataaja toimi moitteettomasti. Työ, joka oli pantu sitoumuksen ehdoksi, oli suoritettu.

Käytettävissään olevan ajan päätti Penttilä käyttää tutustuakseen amerikkalaiseen tehdastyön järjestelyyn niissä tehtaissa, jotka olivat tai tulivat riippuviksi »Suomi» – patentista. Tehtävä oli ylivoimainen, mutta hän tahtoi perehtyä sikäli kuin voi.