Näyttelijättären tarina

Hänen kuvittelunsa vaihtelivat heleinä ja synkkinä kuin kesäisen yön varjot kertomuksen niitä säestäessä, samalla kun palava halu noudattaa haaveellisia mielikuvia houkutteli sovittamaan ne omaan elämään. Jos hän olisi ollut yksin huoneessa, niin varmasti hän olisi jäljitellyt henkilöiden liikkeitä ja sanoja. Hän läheni yhä Tuomasta seuraten lehtien kääntymistä ahnain silmäyksin kuin nälkäinen herkkujen ilmestymistä pöydälle hyvin tietäen, että kaikki oli aiottu hänelle, vaikka liian hitaasti – nopeammin, nopeammin ja sitten uudestaan, kunnes hän osaa ulkoa. Hän tahtoisi sen sanoa, hän puhuisi kuin Atala, liikkuisi samoin ja rakastaisi – aina kuolemaan saakka eikä kukaan saisi sitä tietää, ei aavistaa. Vasta kuollessaan hän sen sanoisi Tuomaalle.

Kesäisen yön kuultava valo kääri kaikki tarun huntuun, ja sydänmaan syvä rauha oli kuin kertomuksen aarniometsä todistamassa luettujen sanojen totuutta. Ne väreilivät vielä ilmassa, ja kuvatut henkilöt puhuivat heissä itsessään, olivat yhtä heidän kanssaan. Liikutetuin mielin tarttuivat he toistensa käsiin lausuen siten sanattomasti hyvää yötä. Monet ajat Katri eli kirjan lumoissa, ja kun Tuomas kävi kylässä eväitä noutamassa, toi hän sieltä Atalan suomalaisen painoksen. Tyttö jäi sanattomaksi riemusta ja katosi aarteensa kanssa metsään. Eräänä päivänä Tuomas tapasi hänet sammaleisella kivellä sanelemassa Atalan tunnustusta. Tytön intoisat sanat pulppuilivat voimakkaan ja heräävän sielun yltäkylläisyydestä. Siinä oli ylenmäärin tuskaa, jaloutta ja kohtalon sokeaa palvomista, jonka Katri lapsellisessa kiihkoisuudessaan teki pyhäksi uskonnokseen. Nuorukainen jäi rajusti sykkivin sydämin kiven taakse kuuntelemaan uskaltamatta näyttäytyä, sillä silloin tuo Katrin pyhä toimitus olisi lakannut ja hänen mielensä saanut kenties minkä vamman.

Hän totesi – muistaen Alpren puheen, että hänkin oli joutunut Katrin leikin näkijäksi – tytön selvät taipumukset. Ja hänen verensä joutui kuohuksiin, aivan kuin asia olisi koskenut häntä itseään kaikkein enimmin.

Katri oli kaikin puolin muuttunut Tuomaan vaikutuksesta. Hän ei enää hypellyt kiveltä kivelle ilman aikojaan matkien liikkeillänsä milloin mitäkin metsän elukkaa, ei pukeutunut huolimattomasti eikä säikkynyt aiheettomasti ihmisiä. Hän peitti iltaisin akkunansa ja sulki ovensa. Hän liikkui nyt hitaammin ja kauniimmin. Tuomas oli tuonut taloon hyvinvoinnin, joka oli Katrille ja Juonalalle ylellisyyttä. Tytön voimat olivat kehittyneet ihan silmin nähden, kasvot, kaula ja käsivarret pyöristyneet ja väriltänsä vaalenneet. Yksin silmäin valkuainenkin, joka oli aluksi ollut samea, oli nyt käynyt selvästi valkoiseksi. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana milloin mistäkin, rannan äyräältä, metsän sisältä tai ruuhesta järveltä.

Sisällä hän vaistomaisesti vaimensi ääntänsä ja iloansa. Sanat olivat aina sopusoinnussa liikkeiden kanssa, ja äänen sointu tuntui tottelevan pienintäkin vivahdusta tytön mielentilassa.

Tuomaan käytöksen ja puhetavan Katri omisti itselleen aivan täydellisesti käyttäen helsinkiläisiä voimasanoja täydellä vakaumuksella.

He elivät luonnonihmisten tavoin. Pyydystelivät kaloja järvestä, ampuivat lintuja metsästä ja poimivat marjoja harjun laidalta. Nuorukainen ihmetteli, kuinka luonnollista, halpaa ja samalla kaunista ja onnellista elämä voi olla puhdasmielisten metsäihmisten parissa.

Tuomas puheli Katrin kanssa huomioistaan ja arveli, ettei ollut niinkään suurta eroa oppineiden ja oppimattomien välillä, ainoastaan pahojen ja hyvien.

Sitä ei Katri uskonut. Hänen mielestään oppineet olivat korkeampia olentoja. Tuomas itse oli. Sitä ei Katri kuitenkaan sanonut. Hänen luontainen hienotunteisuutensa oli herännyt Tuomaan seurassa ja pidätti kaiken väärän lähentelemisen. He olivat kuin sisar ja veli. Veli, joka suojeli ja opetti, sisar, joka kiihkoisesti omisti jokaisen arvokkaan sanan tehden joka opetuksesta, mitä siitä suinkin tehdä voi.

Nuorukaisen muistitiedot kouluajalta olivat vielä tuoreet eikä hän ollut tiedoilleen saita, jakoi avoimin sydämin itsekään aavistamatta, minkä valoloisteen hän antoi yksinäiselle tytölle. Tahallaan hän penkoi alkeellisimpiakin asioita vaistomaisesti noudattaen kuulijansa kantaa, ehkä myöskin siksi, että hän nyt jo tunsi Katrin tiedot ja tiesi, minkä verran toinen voi omaksua. Nuorukainen hämmästyi itseäänkin – milloinkaan ennen ei luonto häntä ollut viehättänyt sillä tavalla kuin nyt. Päiväkaudet he elivät metsässä tai järvellä, useimmiten kahden, toisinaan Juonalan kanssa. He olivat siihen niin tottuneet, että tuvassa olo tuntui tukalalta. Jonkunmoinen kainous ja arkailu kahlehti heitä sisällä.

Juonala soitteli sateisina päivinä ja leikillään kehoitteli:

– Pyörähtäisitte tuossa perhostanssia, minä sen kitkuttaisin, – ja sitten hän soitti pää kallellaan ja vakava hartaus kasvoillaan.

Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja punastuivat eikä kumpikaan liikahtanut. Viulu houkutteli, lauloi kuin vallaton leivonen korkealla poutaisella taivaalla. Se siellä painui alas ja nousi, liiti eteenpäin ja mutkitteli ja polvitteli, lauloi ja riemuitsi, uhkaili, nauroi kujertaen ja laverteli lemmestä ja onnesta. Sen liverrys pyöri pyrynä ja pidentyi huutoon, se tuikahti sydämeen kuin valonsäde lämmittäen ja sytyttäen.

Nuorukainen ja tyttö katselivat taas toisiinsa hymyillen ja punastellen. Tuomaan käsi ojentui Katrin kättä tavoittamaan. Katri ei liikahtanut. Tuomas näytti askeleet, ja he alkoivat pyöriä käsi kädessä, heittivät irti, pyörähtivät, tarttuivat uudestaan käsistä, erosivat ja etsivät jälleen toisensa. Se oli kuin perhosten leikkiä auringonpaisteessa.

Hetki eli täynnä onnea. Soittajan lempeä sielu oli sen loihtinut surun ja ilon sävelillä. Hän oli niin usein koetellut tätä voimaansa, että se oli mennyt hänelle veriin ja hallitsi häntä itseään. Hänen oli pakko yhä uudestaan koetella tätä voimaansa ja sen orjuudessa vaikeroiden valitella oman elämänsä surua ja oman tahtonsa taittumista. Olihan hän sen vuoksi oman vaimonsa jättänyt yksin erämaahan elämään ja kuolemaan ja sitä tuskaansa hän aina soitti ja itki kaipaustaan perhospolkan liverryksissä.

Niissä eli hänen rakkautensa uudestaan, ja nähdessään oman lapsensa kasvavan ja kehittyvän hän tunsi taaskin saaneensa sellaisen hetken, jota hän sielussansa janosi taivaan esimakuna. Niin hän sävelillään siunasi lapsensa onnea.

– Minä olen aivan pyörryksissä, – sanoi Tuomas pyyhkien hikeä otsaltaan, ja yhdeksäntoistavuotiaan silmät loistivat elämänhalun kiihkeydestä.

Katri juoksi tuiskuna ulos ja piiloutui puuvajaan. Hän itki, itki ensi kertaa katkerasti. Miksi? Ei hän sitä kysynyt. Oli vain niin suloista, katkeraa ja – äkkiä lapselle selvisi, että nyt täytyi päästä pois, pois kauas maailmaan! Maailman täytyi olla jossakin, kaukana, lähellä, missä tahansa, mutta pois hän tahtoo täältä. Hän unohtui vajaan itsepäisesti tuijottaen eteensä, kuin olisi elämän salaisuus ollut kätkettynä niihin puunkäiveröihin, jotka maassa viruivat.

Tuomas oli sipaissut valkoisen lakkinsa naulasta, heittänyt sen ohimoilleen ja viheltänyt Juonalan polkkaa hirveän väärin.

– Ei se ole sillä tavalla, – valitti Juonala vilkaisten kärsivänä poikaan. Hän oli heti ymmärtänyt, ettei Tuomas oppisi soittamaan, ja iloitsi siitä, sillä olihan se viulu sellainen tuskankapine, ja poika tuossa oli valoisa ja onnellinen. – Ei suinkaan se nuori herra niin välitäkään tästä soittelemisesta, – päätti hän. – Olen taas aikonut lähteä tallustelemaan. Vakkalassa on häät. Tuleehan pastorikin sinne ja kai Tuomas herrakin…

Tuomas kävi levottomaksi. Siinäkö se nyt oli ystävyys ja ymmärrys? Hän kun oli juuri varmasti luullut osoittaneensa heille, kuinka hän oli inhimillinen ja ymmärtäväinen, oli itsekin saanut uusia vaikutteita ja periaatteita, asetellut kirjojensa ja omat ajatuksensa tasapainoon ja alkoi koota tunne-elämää ja ajatuselämää varastoon. Nyt talonpoikaissoittaja tuossa väittää, ettei tule soittajaa. Se on samaa kuin: – Mene matkaasi, emme sinua enää tarvitse! – Voiko hän jäädä tänne yksin Katrin kanssa? – Tuomas naurahti, sovinnaisuus tunkeutui tännekin korven kolkkaan.

– Vai häihin Juonalan tekee mieli, entä koska takaisin?

– En tiedä, ei ole täällä kiireitä.

– Minä olisin opettanut Katria, tytöllä on erinomaisen hyvä pää.

– Mitä siitä meikäläisen opista, – sanoi Juonala lysähtäen kokoon ja kääntäen pois kasvonsa.

– Olette hyvin itsekäs mies! – huudahti nuorukainen, nähdessään Juonalan harhailevan katseen. – Minä olen kuitenkin päättänyt opettaa Katria ja minä teen sen! – sanoi hän laskien kätensä Juonalan olalle.

– Mitäs, mitäs sitä … tapaili Juonala ja laittoi viulua nahkakoteloon ja valmisteli lähtöä.

Tuomas pakkasi kirjansa ja muut varusteensa ja meni sitten pihalle Katria tapaamaan.

– Hyvästi, Katri, vähäksi aikaa. Isäsi lähtee häihin ja minä lähden kotia, mutta lukuja me jatkamme. Pidä kirjat täällä ja käy pappilassa vaikka joka päivä.

– Uskallanko minä?

– Ei sinua siellä kukaan saa loukata, sen minä lupaan, – sanoi Tuomas. – Sinulla on sellainen pää, että opit vuodessa sen, minkä muut kymmenessä.

– Onko? – huudahti Katri loistavin silmin ja löi kätensä yhteen, mutta vaikeni samalla ja sanoi katkerasti: – Ne luulevat minua vähämieliseksi.

– Juuri senvuoksi me näytämme niille kurssia!

Juonala ja Tuomas lähtivät.

Katri seurasi heitä ensimäiselle harjulle ja jäi katselemaan, kunnes he peittyivät metsään. Sitten hän palasi kotiin, sulki ovensa ja eli yksinäisyydessä menneet kesäiset viikot. Kaikki ne tulivat päivä päivältä ja kertoivat, etteivät milloinkaan enää palaa. Ne olivat kuitenkin olleet ja ne olivat vieläkin eikä kukaan eikä mikään voisi niitä häneltä riistää. Oi, hän oli rikas, niin rikas, ettei kukaan koko kylässä, ei sillä tavalla! Mutta rikkaudentunto hävisi pian, ja kumea yksinäisyys tuli tuntuvammaksi kuin koskaan ennen, sen huikaisevan valoisuuden jälkeen, jonka Tuomaan seura hänelle oli suonut. Katri turvautui Atalaansa, luki ja leikki sitä, mutta sekin kyllästytti, kaiho vei voimat, ja hänen täytyi käydä vuoteeseen. Nyt saisi tulla se, jota hän oli itselleen toivottanut – kuolema! Hän ihmetteli, ettei se tullut, vaikkei hän syönyt juuri mitään, Silloin hänelle tuli hätä, minne mennä, mihin turvautua.

5

Katri seurasi Tuomaan kehoitusta, meni pappilaan.

Kohtalo oli kuitenkin määrännyt asiat käymään toisin kuin nuoret olivat suunnitelleet.

Kirkkoherra Salmela oli äkkiä kuollut, ja Tuomaan oli täytynyt matkustaa pois paikkakunnalta.

Hän oli jättänyt Katrille kirjeen. Se oli Katrin ensimmäinen kirje ja siksi salaperäinen ja pelottava avata. Siinä ne olivat sanat hänelle.

Hyvä Katri!

Kun saat kirjeeni, olen täältä kaukana. Sinä tiedät kyllä, mitä on olla orpona ja turvattomana. Onhan isäsi hyvä, mutta mitään tukea ei hänestä sinulle ole.

En vielä oikein käsitä, että isä on kuollut. Kohtalo on kova, ja elämäni kehittyy tämän johdosta toisensuuntaiseksi kuin oli ajateltu.

Neuvon sinua luottamaan maisteri Harjuun. Älä arkaile, minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.

Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy pyrinnöissäsi uskollisena.

Tuomas.

Katri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. – "Pysyä pyrinnöissäni uskollisena"? Missä pyrinnöissäni?

Harjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä tiedä mitään? "Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi."

Katri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi kävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän eteisestä.

Ovi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: – Kuka siellä?

Katri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.

– Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No, miten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa sinua itse ja aluksi täällä maalla.

– Kun en minä ymmärrä mitään niistä pyrinnöistä, – sanoi Katri ujosti.

Maisteri Harju ällistyi ja katsoi tyttöön. Katri ojensi ujosti Tuomaan kirjeen maisteri Harjulle.

– Saanko minä lukea tämän? – kysyi maisteri. Katri kumarsi, niinkuin oli nähnyt Tuomaan tekevän, lyöden paljaat jalkansa yhteen.

Maisteri Harju hymyili kirjettä lukiessaan ja tekeytyen vakavaksi sanoi:

– Niin, Katri, sinun pyrintösi on nyt lukea ahkerasti tämä kesä. Tuomas on opettanut sinulle koko joukon hyviä asioita. Nyt me jatkamme. Saat uusia aineita ja uusia kirjoja. Kuinka on, voitko jäädä heti tänne?

– Minne minä menisin? – kysyi lapsi luottavaisena.

– Miinan huoneen takana on pieni kamari sinua varten.

Katri sävähti ja punastui.

– Etkö pidä Miinasta?

Katri punastui entistä enemmän ja pelkäsi, että hänen suojelijansa luulisi hänen nyt luopuvan pyrinnöistään Miinan vuoksi, ja rohkaistuen oikein omaan tapaansa hän riistäytyi irti painostuksesta ja sanoi:

– En minä välitä Miinasta, minä välitän vain pyrinnöistäni – lu-lukemisesta! – lisäsi hän aivan hiljaa luullen olleensa liian kovaääninen.

– No niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme.

Näin alkoi Katrin koulunkäynti.

Opettaja oli kokematon tietojen jaossa eksyen tuon tuostakin laajoille tietämisen alueille, mutta lapsi lepäsi silloin miettien sitä, mitä oli ymmärtänyt. Edistys oli nopea, ja opettaja oli tyytyväinen, vaikka vaatikin luonnottoman paljon, mutta hänen lämmin ystävyytensä lasta kohtaan ja suunnittelut tulevaisuudesta ylläpitivät tasapainoa.

Katrille jäi kuitenkin aikaa läksyistäkin. Hän luki kertomuksia, joita maisteri hänelle antoi, ja – ajatteli. Ajattelemiseksi sanoi Katri koti-ikäväänsä metsään ja Juonalaan. Kylä ja hänen suhteensa sen asukkaihin jäi yhä enemmän syrjään. Se oli kuin vanhaa, ikävää unta, jossa hän aina oli ollut pelkeillään ja pakojalalla, aina ahdistettuna ja naurun aiheena. Hän oli nytkin sen verran ollut kosketuksessa kyläläisten kanssa, että tiesi heidän ihmettelevän, kuinka Harjun maisteri koulutti häntä, kerjäläistä, ja tahtoi tehdä vaikka ylioppilaaksi.

Katri ikävöi metsäänsä, ja kun aikaa sattui olemaan, pukeutui hän vanhaan hameeseensa ja läksi.

Jalat sipsuttivat pitkin vanhaa tuttua polkua, harjunselkää, ja omaa taitavuuttaan koetellen ne veivät Katria kiveltä kivelle ja kannoille, hipaisivat kevyinä mättäiden huiput, hyppivät yli kaatuneiden puiden ja kuoppien, oikaisten jyrkänteitä ja kiiveten loukkoisia mäkiä, joissa mustikkain varret, sananjalat, vatut, lepät, köynnöskasvit ja sammaleet petollisesti peittivät syviä koloja. Niihin olisi tottumaton metsänkävijä moneen kertaan jalkansa taittanut ja syössyt alas jyrkänteiltä. Metsot ja teerit pyrähtelivät lentoon hänen edessään häiriintyneinä marja-ateriallaan ja piiloutuivat samassa tuokiossa kömpelösti lentäen lähimpään tiheikköön. Katri nauroi riemuissaan sitä kiirettä ja pysähtyi syvään hengittäen kuusten pihkatuoksua. Se meni hänen vereensä, metsä huumasi, nostatti suloisen lämmön päähän, poveen. Hän laskeutui sammaleelle, syleili mätästä päänsä alla lapsellisesti jokeltaen helliä sanoja. Oli pakko jokeltaa, pakko hellästi koskettaa mätästä, hyväillä ja viihdyttää itse viihtyäkseen. Se oli niin pehmeätä ja viileätä. Tämä metsä, taivas, puut, mätäs oli häntä varten ja hän niitä varten ja aurinko katseli vain häntä, kaartui juuri hänen ylitsensä.

Kauan levättyään hän unohti harmit, ja kaipuu vanhaan kotiin hiipi hiljaa ja varmasti mieleen, nosti hänet jaloilleen, ja kesäiset muistot ottivat kokonaan valtoihinsa. Hiljaa vihellellen hän hyppi jälleen kiveltä kivellä oikoteitä. Pian, pian hän tahtoi nähdä jälleen kaikki, missä olivat jutelleet, lukeneet, kirjoittaneet – kuinka Tuomaan käsi oli vienyt hänen kättään, ja kuinka hän oli pelännyt, ettei osaisi, ja yölläkin miettinyt koukeroita ja unissaankin kirjoittanut ja laskenut. Jospa hän nytkin saisi sellaista koulua vain yhden ainoan päivän. Lämmin tunnelaine pysäytti nopean kulun. Hän kuunteli puunhakkuuta tuolta aivan kohdalta. Siellä piti olla tie heti mäen alla, vain tämä rinne kotiin. Hän aikoi ensin kiertää hakkaajan, mutta ylpeys nousi. Mitä hän pelkäsi, ei ollut enää lapsi!

Kas, tässähän oli aikaisemmin kesällä taitettu lehtiä, tuossa oli haasia – Kaivolan metsässä. Hän vihelsi pitkään, ahaa, siis Kaivolan puolella rinteessä hän oli. Kuinka ne mäet ovat yhtäläiset kuin kaksi puolukkaa! Hän oli luullut toiseksi. Kukahan se hakkaaja mahtoi olla, oli haasian takana, ei tarvinnut muuta kuin kurkottaa hiukan ja painua alemmaksi. Kivi, jolle hän oli astunut, irtaantui ja vieri kilisten, kalisten toisten kivien päällitse alas. Mies pinon takaa tuli näkyviin.

– Kaivola! – huudahti Katri.

Katrin sydän seisahti, hän jähmettyi hetkeksi, mutta samassa nousi uhma, ja itsepuolustusvaistosta hänen kätensä sukelsi taskuun ja silmä otti varman suunnan alas rinnettä. Se oli nyt kaadettujen puiden ja oksien peittämä, mahdotonta siinä juosta, ja jos hän palaisi kiertoteitä, ei hän ehtisi ensimäiseksi kotiin, ei ennättäisi ottaa avainta kiven alta avata ovea ja lukita.

Kaivola ei liikahtanut.

– Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, – sanoi hän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän nuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. – Jos sinä taas pelkäät, niin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi sinä oikein uskot, että minä teen pahaa? – Ja sanansa todistaakseen hän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. – Tuolla on kirves ja tuossa on puukko, – sanoi hän ja heitti ne matkan päähän. – Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on umpisolmu. Uskallatko nyt jutella? – puhui mies ja nauroi.

Katri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.

Kaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.

– Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten joukossa. Taidat sentään vielä olla villi.

Kummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli kuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.

– Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.

Kaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat ja vaaleat viikset.

– Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida olla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää asioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä tuossa värjötä.

– Ei minulla ole mitään sanomista.

– No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.

Katri hypähti ylös.

– No, no, ei arkuus haittaa, liika on sentään liikaa, se tuppaa jo äköittämään. Eiköhän se Eetu nulikka ja pappilan herra ole sanoneet sinulle sitä samaa? Nättihän sinä olet.

– Ei se kehenkään kuulu! – sanoi Katri heittäen niskojaan ja hypähti toiselle kivelle.

– Älä nyt kiirettä pidä. Minulla on vielä puhumista. Mitäs sanoisit, jos tekisin sinusta Kaivolan emännän?

– Älkää pilkatko! – huusi Katri.

– Ei, mutta oikein totta, olenko minä koskaan sinua narraillut, katsellut olen ja aina kaukaa, ja sittenkin sinä pelkäät.

– Kun te aina katselette sillä tavalla.

– Milläs tavalla minä sitten katselen?

– En minä osaa sanoa.

– Tule nyt ja anna kättä, niin teemme hyvän sovinnon. Kun nyt kerran on juttusille ruvettu, niin anna kättä.

Katri heitti nuoran kädestään, oli niin hullunkurista sitä pidellä, aivan kuin Kaivola olisi ollut nauta. Taisi olla oikea ihminen.

Samassa Kaivola kiskaisi päätä pitemmälle ja pudotti köyden vyöltään. Katri oli hetkeksi hellittänyt hänestä katseensa. Ja kun Kaivola äkkiä seisoi hänen edessään hymyilevänä ojentaen kättään, säikähti Katri ja hyppäsi kiveltä kivelle jyrkällä rinteellä, missä ei ollut edes karjapolkua. Hän pysähtyi kuitenkin pian ja katsoi ympärilleen. Kaivola nauroi jossakin, ja Katri jäi paikalleen seisomaan. Hän kiikkui kivillä ja vaaniskeli, minne mies oli piiloutunut. Sydän jyskytti kovaa, ja käsi oli lujasti likistetty veitsen päähän taskussa. Katrilla oli vanha laaja hameensa yllään, aina kun hän metsässä liikkui, ja sen taskussa asui tuppiveitsi vanhoista ajoista. Hän irroitti veitsen tupesta sormillaan taskussa ilman mitään tarkoitusta, itsekään tietämättä, miksi irroitti.

Samassa hän tunsi lujan kouran tarttuvan takaapäin hameeseensa ja hän suistui kiikkuvalta kiveltään koko painollaan riipaisten itsensä irti. Mies vaappui kivellä, ja menetettyään tasapainonsa Katrin nykäistessä hamettaan syöksyi hän kohti Katria kuin olisi tahtonut tavoittaa häntä uudestaan.

Silmänräpäyksessä oli Katri vetäissyt veitsensä puolustuksekseen, ja onnettomuus tapahtui, veitsi leikkasi syvän haavan Kaivolan ranteeseen.

Katri selveni kohta hypähtäen kaaduttuaan pystyyn ja aikoi paeta, mutta mies huusi:

– Älä mene, minä kuolen!

Lapsi pysähtyi katsomaan kappaleen matkan päästä ja jähmettyi kauhusta nähdessään Kaivolan paidalla verta.

– Yritä sitoa! – pyysi Kaivola. – Revi riepua paidastani!

– Ei se ole puhdas, – sanoi Katri tyyntyen päästessään toimimaan.

Hän kääntyi selin Kaivolaan ja repäisi valkoisesta alushameestaan pitkän rihman, jolla sitoi ranteen niin hyvin kuin taisi.

– Se valuu riivatusti, – manasi Kaivola, – juokse sinä hakemaan apua Harjusta, pyydä maisteria tulemaan. Kuule, odota, sano: Kaaduin aseeseen, veitseeni. Nääthän sen itse, valuu kuin härän kurkusta!

Katri ei juossut, hän liiti kiveltä kivelle halki metsän linnuntietä, tuntien joka kannon, puun ja mättään, ja saapui Harjuun menehtymäisillään. Hän vapisi ja itki hiljaa koputtaessaan maisterin ovelle. Sali oli pimeä ja valo tulvahti sivuhuoneen ovesta maisterin avatessa, joten Katri ensin huikaistui ja sopersi:

– Onnettomuus, Kaivola kaatui!

– Missä ja miten? – kysyi maisteri Harju säikähtyen nähdessään Katrin kiihtymyksen.

– Metsässä veitseen, haavasta valuu verta.

– Mihin paikkaan sattui?

– Ranteeseen!

Maisteri Harju veti sormellaan poikki ranteen. – Näinkö?

– Ehkä se sattui valtimoon, – sanoi Katri. – Se niin vuotaa.

– Riennetään toki, Löydätkö sinä sinne takaisin? Tulee pimeä.

– Vaikka keskiyöllä, paikka on lähellä kotiani. He ottivat lyijyvettä ja haavavaatetta mukaansa, ja Miina antoi navettalyhdyn.