Sternsteinin kartano

Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä, joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien kustannuksella.

Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta; sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.

Silloin alkoi jo joku:

Jumalat veistän puusta ja pyhänkuvat vuolen, niin istun aamun suusta ma päivän, yötä puolen.

Sitten lauloi toinen:

Ma oksia karsin ja rosoja pois – ja likka pulskin, se varsin mun mieleeni ois!

Nyt yhtyi se isoääninen joukkoon:

Jos likkaan tartut pulskimpaan, niin katso minne meet, kuvia kuinka hakkaatkaan, sä harhaiskun teet!

Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen kanssaan ulos käytävälle.

"Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"

Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.

Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän kynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan kuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi tyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.

"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?" kysyi poika, joka mielellään olisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.

"Ei se ollut sen vuoksi", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä vuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt irti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä hänen vieressään.

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin askelin kylän läpi.

Saavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: "Hyvää yötä!" Hän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan katosi nopeasti hänen näkyvistään.

Tytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari äkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet paloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä haukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan. Huoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.

IV

Muckerlin astuessa makuukammioon nousi oljenpunojatar vuoteellaan istualleen.

"Oletko vielä valveilla, äiti?"

"Olen."

"Mutta mistä se johtuu, että vielä näin myöhään olet hereillä?"

"Arvattavasti siitä, etten voi nukkua."

"Niinkö."

"Onko sulla ollut hauskaa?"

"On kyllä."

"Olitko yksin?"

Muckerl ei kyennyt vastaamaan.

"Kysyin, olitko yksin. Ahdistaako omaatuntoasi, sinä viekas, kavala poika, kun et saa enää suutasi auki? Luuletko asian paranevan sillä että vieraat ihmiset sen minulle kertovat?"

"Ah, sekaantuvatko siihen jo vieraat!"

"Olet ollut Zinshoferin Helenan kanssa."

"Niin kyllä olenkin."

"Niin, Jumala paratkoon, olisipa se edes joku toinen – "

"Minä en välitä kestään toisesta."

"En puhuisi halaistua sanaa, mutta juuri tuo!"

"Tiedän ettet sinä voi häntä sietää, nyt tuhlaat vain sen vuoksi liikaa sanoja riitaisuuksiin näin nukkumisaikana. Mutta minulla ei ole minkäänlaista halua torata kanssasi ja menettää yöuntani, eikä se olisi soveliastakaan, jos huomisaamuna varhain tahdon käydä työhön käsiksi. Hyvää yötä!"

"Sepä kaunista! Käskeä äitin olla vaiti ja mennä pois näkyvistä, sen siis jo olet häneltä oppinut ja luulet kai siitä olevan siunausta!"

"Siunaa ja varjele mitä mielessäsi kuvittelet! Jumala minua rangaiskoon, jos sinusta oli puhetta. En tahdo muuta kuin lepoa, koska asiasta ei kuitenkaan voi rauhallisesti keskustella kanssasi."

"Ellet voi levollisesti kuunnella, niin sano suoraan. Uskonhan varsin mielelläni, ettei hän ole minusta mitään puhunut; hän tahtoo kyllä päästä siihen mittaan, että saa sinut karsasmieliseksi äitiäsi kohtaan, kuten on ilman yhtäkään sanaa saanut aikaan senkin, että sinä hänen mielikseen olet tuhlannut rahoja yli varojesi."

"Se on tapahtunut omasta vapaasta tahdostani."

"Onhan sinulla vieläkin vapaa tahto!"

"Ja yli varojeni en ole tuhlannut."

"Niinkö? Onko sulla niitä niin runsaasti? Oletko saanut niitä niin kasoittain kokoon, ettei sun ensinkään tarvitse laskea, sieppaat vain käteesi? No, sepä minusta hauskaa on, mutta vasta ensi kerran kuulenkin sellaista. Mutta sen kumminkin sanon, että jos hyväntekijää haluat näytellä, niin anna almusi sellaisille, jotka niitä tarvitsevat ja ansaitsevat."

"Ne eivät olleet almuja."

"Ei suinkaan, sen hyvin uskon, lahjoja ne olivat, joita antaessasi sinun vielä täytyi kauniisti pyytää, että ne ystävällisesti otettaisiin vastaan; sillä almuja ottamaan ovat zinshoferilaiset liian kopeita, vaikkei koko paikkakunnalla ole ketään niin puutteenalaista kuin he ovat."

"Mutta äiti", huusi Muckerl vihasta nauraen, "tämähän jo saattaa ihmisen vallan epätoivoon; äsken juuri sanoit että minun tulisi antaa tarvitsevammille ja sitte et itsekään tiedä ketään, jolla olisi niukempaa kuin heillä! Sehän on järjetöntä!"

"Yhä parempaa, Muckerl, yhä parempaa! Sano sinä vain äitisi puhetta järjettömäksi, mutta oli se järjetöntä tai ei, en ole puhunut ainoastaan tarvitsevammista, vaan myöskin sellaisista, jotka almuja ansaitsevat."

"No niin, sinä puhut niin nopeasti ja vallan sekaisin, niin että loppuun kuullessa jo aamu valkenisi. Olen jo sanonut, etteivät ne olleet almuja, joita jakaessa minun olisi ollut pidettävä silmällä tarvetta tai ansaitsemista, minusta ne olivat lahjoja, ja omista varoistani saan kai antaa pois sen, mitä ilman katson tulevani toimeen."

"Sano ennemmin: mitä ilman muut eivät tule toimeen."

"Mutta minun rahojani ne kuitenkin ovat", sanoi nuorukainen uhkamielisesti, "ja siitä vähästä minkä ansiostani olen saanut säästettyä ja josta sinä et olisi tiennyt kerrassaan mitään, elleivät vieraat ihmiset olisi sitä kertoneet, ei sinun tarvitsisi niin suurta melua nostaa! Kaapin laatikkoamme olet saanut penkoa mielin määrin ja katsoa ettei ainoakaan homeinen kolikko ole sieltä pudonnut siihen saakka, kun minä alotin puunleikkelyn; kaikki raha, mitä talossa nyt on, on tullut minun työstäni, siihen en ole mitään sinulta ottanut enkä ota mitään, niin että voinet olla tyytyväinen!"

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja katsoi ylös tuvan kattoon, ikäänkuin olisi saanut kuulla hyvin kohtuuttoman vaatimuksen. "Tyytyväinenkö?!" sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Olenko sitte niin huono äiti, etten suo lapselleni mitään iloa, vaan vaadin häntä raatamaan itsensä näännyksiin ansaitakseen minulle rahaa?! Oletko milloinkaan kuullut minun valittavan sitä pitkää aikaa, jolloin minun yksin täytyi puuhata ja huolehtia, jotta kunniallisesti tulisimme toimeen? En ole kammonut vaivaa enkä tuskaa pitääkseni puutteen meistä loitolla ja sen ohella en ole koskaan muuta ajatellut kuin että teen vain sen mikä on tunnollisen äidin velvollisuus! Jos yksinomaisesta vaimoväen työstä olisi jotain voinut saada säästöön, niin ei laatikon olisi tarvinnut odotella sinun rahojasi, joista nyt niin kerskailet ja joiden vuoksi minun pitäisi malttaa mieleni, malttaa mieleni senkin loukkauksen jälkeen, että meidän välillämme, jotka vielä emme ainoatakaan päivää ole olleet erossa, nyt yhtäkkiä on vieras, minulle kerrassaan vennon vierain, mitä olet voinut löytää! Ei, Muckerl, sitä et rahoillasi voi korvata, ja kun sanot, ettet minulta niistä mitään ota, niin sanon minä, että voit olla huoletta siitä etten minä koske sinun omiisi, en kolikkoonkaan! Jos olen tielläsi, niin lähden matkoihini. Kun kerran saatoin vuosikaudet ahertaa elatuksesta kahdelle, niin voin kai Jumalan avulla vielä tehdä työtä niin paljo että yksinäni tulen toimeen." Hän painoi nyyhkyttäen päänsä tyynyyn.

Nuorukainen ojensi neuvottomana kätensä vanhusta kohden. "Äiti! Rukoilen sinua, ole nyt toki järkevä! Älä vaivu sellaisiin ajatuksiin, vaan mieti sanojasi, joilla saatat toisen vallan epätoivoon! Ajattelehan, minkä minä sille voin, että juuri tuo tyttö minua miellyttää. Vertaappas vain muita häneen! Useimmat tekevät pahaa silmille, harvat kestävät lähempää tarkastelua eikä kukaan ole hänen arvoisensa. Jo ennenkuin olen tiennytkään, mitä kahdenlaiset ihmiset maailmassa merkitsevät, ei minua kukaan muu ole miellyttänyt, ja nyt vasta ei ensinkään! Mitään suurempaa onnettomuutta en voi kuvailla itselleni tapahtuvaksi kuin on se, ettei hän tulisi omakseni. Todellakin, en tahdo kertoa nyt, vaikka jo usein olenkin sitä tarkoin miettinyt, mikä siunaus koituisi työlle, kun varhaisesta aamusta juhlanaattoiltaan saakka sellainen kaunotar olisi kotona silmieni edessä. Tuntuisi vallan siltä kuin joku taitavasti johtaisi kättäni puuta leikellessä ja pensseliä käytellessä; mutta jotta minua oikein ymmärtäisit, täytyy minun sanoa sinulle, kuinka iloiseksi ajattelen elämäni tulevan hänen kanssaan! Sanonpa vielä, ettei elämäni tuota minulle maailmassa minkäänlaista iloa ilman häntä! Sitä samaa huomiota vastaan olen jonkun aikaa kovasti puolustanut itseäni, sillä en ole muistanut ainoastaan sinun varotustasi, jos nyt ihminen sellaisessa sokkoleikissä mitään voi varoa, vaan olen myös huomannut ensinnäkin mitä itseeni tulee, etten kauneudessa voi asettua hänen rinnalleen, ja sitten olen hänessäkin tullut näkemään yhtä ja toista mikä ei ole voinut minua miellyttää eikä voi vieläkään, mutta kaikesta tästä huolimatta minulla ei ole mitään muuta toivoa eikä tahtoa kuin saada ja pitää hänet. Niin, hän on turhamainen, taloudesta välinpitämätön ja uhkamielinen, mutta kuinka monet ovatkaan sellaisia, ettei maksa vaivaa totuttaa heitä pois niistä vioista. Hän taas – se johtui heti mieleeni – voisi vielä tulla mieleiseksi, oikein mieleiseksi, jos hän olisi alituisesti sinun seurassasi, oppisi sinusta! Sen vuoksi olen toivonut, koska en voi erota hänestä ja hän mielestäni sittekin on hyvä, että sinä kumminkin kerran minun mielikseni voisit häntä sietää!"

"Niin, koska sinä et voi toista, pitää minun voida kerrassaan toista", mutisi oljenpunojatar. "Sellaisia ovat lapset! Heidän ensi huudostaan alkaen täytyy vanhempain mukautua heidän tahtoonsa. Siitä hiukkasesta myöntyväisyyttä, mikä seuraa muutamaksi hetkeksi silloin kun lapsenkengät on vedetty jalkaan siksi kunnes ne ovat rikki, ei kannata puhuakaan. No, nukutaan nyt jo tämä juttu unhotuksiin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, äiti", sanoi Muckerl ja veti syvään huoaten peitteen päälleen.

Oljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. "Mitä hyödyttikään tuo ikävä tora? – nuhteli hän itseään. – Enhän sentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on nuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni moitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin olla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo sen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja oikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin emäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä voi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki kunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan asianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee sellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin kyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään ole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille, josta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä minun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia sanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa tosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!"

"Muckerl", huusi hän puoliääneen, "nukutko jo?"

"En, äiti."

"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset tänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat ja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi sunnuntaina pistäytymään tänne."

"Kyllä, äiti."

Enempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi, oli vanhus hyvin tyytyväinen.

* * * * *

Niin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä koolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä toisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan juttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena etevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin emäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein salavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin ystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän katseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt silmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä hän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Seuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että nyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin Helenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään, mikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan päätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei etsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä hän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin, vähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä hän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.

Pidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: "Katsohan sentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia ihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea itsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa." Tai jos hän halusi saada jotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: "Etkö sinäkin luule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?"

Nuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin kaunista ja pukevaa.

Helena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin seurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja siksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta kirkkojuhlana – silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa tanssipaikkaan.

"Voi hyvä Jumala", voivotteli oljenpunojatar, "enpä olisi uskonut tuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä koppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen."

Nuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä todella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian halpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään hieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle. Ei, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi kirkkojuhlana!

Siihen oli vielä jotensakin pitkä aika.

V

Se seikka, että kauniit tytöt mielellään sietävät rinnallaan vähäpätöisen näköisiä, ei liene vaikea selittää, ja sillä tosiseikalla, että viimemainitut tunkeutuvat ensimainittujen lähettyville, on kai perusteensa siinä, että seurustelussa niin suuresti ihaillun kanssa on odotettavissa monipuolisia opetuksia niissä asioissa, jotka nyt kerran useimpien ihmisten elämässä ovat huvittavimpia ja sinä pysyvät, rakkaudessa ja rakastetuksi tulemisessa. Että nuo vähemmän kauniit samalla muka toivovat sopivassa tilaisuudessa voittavansa itselleen jonkun sydän-sairaista hyljätyistä, lienee yleensä vain ilkeä ja aivan perusteeton syytös.

Niiden tyttöjen joukkoon, jotka Helenan seuraa hakivat, kuului myöskin Matznerin Sepherl. Tuo karkeakätinen, jolla oli ihmettelevät silmät, osasi imarrella itsensä toisen suosioon; hän ylisteli suunnattomasti Helenan kauneutta ja toisaalta hän ei osannut kyllin kiitellä Muckerlia, niin että hänen mielestään oli vallan päivänselvää, ettei kylän kaunein tyttö seurustellut kenenkään tavallisen talonpoikaisnuorukaisen, vaan niin taitavan ja niin verrattoman kanssa. Tuo kaikki oli hyvin mieluista kuulla.

Sepherl oli myöskin Sternsteinin kartanon kateellisessa ihailussa samalla kannalla kuin Helena, kun sitävastoin kaikki muut tuolla alhaalla kukkulan juurella olivat tyytyväiset Jumalan asettamaan eroon rikkaan ja köyhän välillä eivätkä uneksineet taikasauvasta, joka voisi kohottaa heidät kukkulan laelle.

Sepherl oli jo monasti käynyt tuossa rikkaassa kartanossa. Hänellä oli siellä muuan vanha täti, joka vuosia sitten kuolleen emännän jälkeen hoiti taloutta; tuo kunnon taloudenhoitajatar katsoi kyllä merkityksensä varsin suureksi, mutta tiesi vallan oikein, että hänen itsensä vain oli kiittäminen mahtavan suurta tilaa, eikä hän sopivassa tilaisuudessa mielellään voinut olla ällistyttämättä sitä tai tätä kylän lapsukaista kuljettamalla häntä ympäri hovin huoneustoja. Pari kertaa olivat nuo molemmat tytöt käyneet vanhuksen luona, saamatta nähdä koko suuresta Sternsteinin hovista muuta kuin sen todellakin kodikkaan tuvan, mutta sitten heitä kutsuttiin tulemaan seuraavan sunnuntain iltapuolella, jolloin herrasväki olisi "ulkona" ja palvelusväestäkin harva olisi kotosalla.

Oli aurinkoinen syys-iltapäivä, kun nuo molemmat tytöt

Muckerlin seurassa astelivat jokirantaa pitkin läpi kylän, jonka keskipaikoilla, kirkkoa vastapäätä, silta kulki joen poikki ja vei

Sternsteiniin nousevalle tielle.

"Jumalan haltuun, Muckerl", sanoivat tytöt, sillä nuorukaista ei oltu kutsuttu ja hänen tulonsa samassa seurassa olisi ollut epäkohteliasta. "Jumalan haltuun, älköön aika sillävälin tulko sinulle pitkäksi!"

"Älkää siitä huolehtiko", virkkoi tämä sillan kaidepuihin nojautuen.

"Pitäkää hauskaa!"

Helena oli kyllin ilkeä huutaakseen hänelle: "Samoin sinäkin"; sitten kiiruhtivat tytöt ketterin jaloin kukkulaa ylös.

"Saatpas nähdä, Helena", huohotti hengästyneenä Sepherl, joka ei tahtonut onnistua pääsemään toverinsa rinnalle, josta oli jäänyt puoli askelta jälkeen. "Saatpas nähdä, miten paljon ja mitä kaikkea tuolla ylhäällä on; tulet vallan haltioihis siellä."

Helena hymyili avoimilla huulillaan, joiden välitse hän nopeasti kävellessään imi ilmaa. Hän päätti olla tulematta "vallan haltioihinsa".

Mutta mitä voivat inhimilliset päätökset tuntemattomia ja aavistamattomia vaikutelmia vastaan? Vanha emännöitsijä otti nuo molemmat tytöt tutunomaisella ystävällisyydellä vastaan ja kestitsi heitä kupillisella kahvia, mikä oli harvinaista juomaa tuolla alhaalla asuville ihmisille; sillä piti herätettämän oikea mieliala, sillä tyhjä vatsa haittaa näköä. Sitten käytiin "katsastelemaan."

Sepherlille ei siellä ollut mitään uutta nähtävää, hän vain pikimittäin vilkaisi kaikkea mitä näyteltiin – silmät olivat sentään kylliksi ihmettelevät saamaan tuon ylen kunnianhimoisen tätirouvan hyvälle tuulelle – ja huvittelihe pitämällä silmällä Helenan kasvoja; tämän ei alussa tarvinnut lainkaan käyttää väkipakkoa itseään kohtaan pysyäkseen maailman välinpitämättömimpänä olentona, sillä maakerroksessa olevien palvelusväen huoneiden läpi kuljettaessa näki hän vain enemmän huoneita ja talouskapineita yhdessä paikassa kuin hänellä muulloin oli tilaisuutta nähdä yhteensäkään, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei hän kumpaisessakaan huomannut. Vaan kun hän sitten astui pihan poikki ulkohuonerakennusten puolelle, jotka olivat täynnä kiiltäviä, mukavia kaluja, jopa koneitakin, joiden käyttämisselityksiä kuunnellessa hän itsetietoisesti nyökäytti päätään ja mutisi jotakin, teeskennellen ymmärtävänsä kaikki, kun hän kulki täyteen ahdettujen latojen ohi, kun sivurakennuksessa sadat kuhertelevat, kiekuvat, kaakottavat ja kaklattavat elukat saattoivat hänet vallan pyörälle, ja kun hän lopuksi seisoi suunnattoman suurissa navetoissa kokonaisen karjalauman edessä, jossa toinen elukka oli toistaan kauniimpi, – silloin hänen silmänsä kuitenkin vähitellen suurenivat, ja hämmästyneenä hän hiipi toisten rinnalla, kun mentiin takaisin asuinrakennukseen, jonka yläkertaan nyt noustiin.

Paljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen huoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä esineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan, ikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas liinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen huudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi, johon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä myöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin rautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa isäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla taloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän melkein hartaasti pani kätensä ristiin – kaikki tuo suli hänessä yhdeksi ainoaksi kuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.

Alakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti keveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti nuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä suuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset tilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja mantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas sulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.

Emännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he, kuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään; sitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että oli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.

Hyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi Sternsteiniin päin. "Olit oikeassa, Sepherl", hän sanoi, "siellä voi tosiaankin joutua vallan haltioihinsa."

"Enkö sitä sanonutkin?" virkkoi toinen.

"Ajattelesta vain", jatkoi Helena, "se, joka kerran Sternsteinin isännän pojan saa… hänellähän ei muuta poikaa olekaan?"

"Vielä sitä kysyt! Niinpä niin, Toni vain."

"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös, sille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen parempia voi olla!"

"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään kultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa, puuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas talonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin mihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me luulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa, mutta meistä sinne ei kukaan pääse."

"Tuskin", huokasi Helena.

"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne kaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla, niin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että vastaisi tervehdykseen."

"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat", huudahti Helena, "minä en sitä tervehdi!"

"Ja jos se joskus", jatkoi Sepherl, "alentuisi luomaan silmäyksen johonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä paikassa."

"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, – Jumala syntini anteeksi antakoon, – mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi ukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja hovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin."

"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin osaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin rikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen rinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi ei tuo kopea sternsteiniläinen – jos jolloinkin olet häntä lähempää tarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa – lähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten Muckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään sitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu."