Hallimajan nuoret

– Hänen silmissään ei paljoa piile verrattuna – . Tytöt tulivat heitä kohti, ja Ora keskeytti lauseensa. Alma kehoitti nuoria leikkimään.

– Mitä leikitään? – kysyi Veronika.

– Vapaata ajattelemista, – ehdotti Ora.

– Väitellään, – sanoi Heikki liian kovalla äänellä.

– Aine, aine! – huudettiin.

– Kuulkaa, – sanoi Alma. – Näen, että tyttöjen on vaikea pysyä paikoillaan. Voitte tanssia, jos todistatte, että tanssi on jaloa.

Nuoret liikahtivat kaikki paikoillaan.

– Siis, se on todistettava! Ora, mitä te väitätte?

– Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.

Seurue sävähti.

– Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, – sanoi ruustinna äidillisesti.

– Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä, joka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja ruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun lakia.

Taikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja nuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin liikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.

Taikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä lumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi, jalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla asuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi, hän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan, paljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän ole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun ja ruumiin sopusointuisuus? – Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa silmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja huudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:

– Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! —

Se oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene kivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä tarttui pohjaan.

– Eihän toki, – sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään vapautuen lumouksesta.

Alma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä. – Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole jumalan ylistämistä, – sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. – Minä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle pyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa. Papittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa, että ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta on hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. —

– Oh, olisipa se jotakin! Vai tanssien jumalaa palveltaisiin? Ja mitä herra Ora puhui kansan pyhästä tanssimisesta, on kaikkea muuta, vaan ei pyhää. Kaikki tämä uudenaikaisuus tulee vaan siitä, että paremmatkin. ihmiset tekevät itsensä tykö ja menevät kaikenlaisiin seuroihin ja raittiuksiin ja työväenyhdistyksiin. Sen minä vaan sanon, että minä haen aina itseäni ylhäisempien seuraa. Niin minä teen! – Puhuja oli Karénin rouvan tuttava kaupungista ja puhui ruotsin voittoisesti.

– Voi sinua, Erika parka, et sinä nyt oikein asiaa käsitä, – sanoi rouva Karén. – Eihän nyt enää ole parempia eikä ylhäisempiä ihmisiä, kaikki ovat yhdenvertaisia. Siinä vaan on ero, kuka tulee enemmän huomatuksi ja sanomalehdissä ylistetyksi. Ja sitä varten täytyy sivistää kansaa ja parantaa maailmaa, että kuuluisaksi tulisi.

– Olisi hauska kuulla, mitä neiti Borg tähän sanoo? – sanoi kaupunkilainen.

– Mitä minä siihen sanoisin? Se on elämän karua proosaa. Kai ne maailman parantajat ja sanomalehdet ovat hiukan kiusallisia yhteiskunnan kilpikonnille. Ne kun nykivät konnaparkoja päästä ja jaloista.

– Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? – kysyi ruustinna viattomasti.

– Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan isänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. —

Ruustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva

Karén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.

– Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan täysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. – Hän nousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.

– Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, – sanoi Alma. Seurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu laukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.

– Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä saada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja työväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, – sanoi Karén.

– Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? – sanoi tehtailija Marck. – Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa, mutta tehtaani hoidan itse.

– Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy vastaan, on se pirun paha seikka.

– Kyllä Karén on oikeassa, – puuttui kaupunkilainen sahanomistaja puheeseen. – Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön heitä omilla aseillaan.

– Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka tämä on ymmärrettävissä? – sanoi Marck.

– Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan hellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän kutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti, niin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla on heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja pitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. – Viinatehtailija vilkutti tervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana. Pöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.

– Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, – sanoi rovasti.

– Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?

– Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, – sanoi rovasti hartaalla äänellä.

– Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa kiinni.

– Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat kalliimmat?

– Hemmetti niistä sieluista tietää, onko niitä olemassakaan, mutta koneet ovat olemassa. Ja ne maksavat rahaa!

Soitto upotti keskustelun, ja emäntä tuli käskemään illalliselle.

Kun vieraat olivat menneet, kertoi Alma Henrikille Karénin rouvasta.

– Se oli ikävä juttu. Nyt Karén varmaan laittaa tänne oluttehtaan.

Olen saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.

– Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.

– Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella ja harppoi huoneensa lattiaa.

– Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan raittiusseuroja ja – .

– Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen en minä puutu! – huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen kaikki.

– Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.

– Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!

– Sepä merkillistä!

– Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.

– Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, – jatkoi Alma.

– Veronika on vielä lapsi.

– Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.

– Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut häneen omia aatteitasi, – sanoi Henrik heittäen hermostuneesti paperiveitsen pöydälle.

– Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. —

– Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman parantajaksi?

– Tarkoitan!

Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella suurta pöytää.

Alma alkoi sävyisästi:

– Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän sydäntään ja sieluaan?

– Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on tehtaassa.

– Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä. Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja Veronika – hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun yhteiskunnallisesta asemastasi.

– Kuinka sinä voit omasta sisarestasi – .

– Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen. Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän kalpeassanne.

Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.

– Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. – Hän ponnahtihe pystyyn istumaan. – Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten jumaloiminen.

– Kuka tässä nyt yli-ihmisistä – ?

– Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu, nietzscheläisen yli-ihmisen alku.

– No, mutta Henrik – .

– Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en tahtoisi elää sinun "tummassasi"! – Henrik nauroi nähdessään, miten Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.

– Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?

– Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.

Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.

– Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille tuolla olet jättänyt – kiviä! —

Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.

– No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni, sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.

– Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua

Alman luona?

– Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille – .

– Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä, mitä tahtoisin oppia. – Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.

– Mitä sinun tahtomiseesi tulee – .

– Voi, Henrik, älä sano! – huudahti Alma torjuen käsillään kuin jotakin uhkaavaa lyöntiä.

– No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.

– Niin, mutta minä tahdon!

Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja huudahti:

– Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä tukehdun täällä! – ja riensi ulos.

Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä äänellä Henrik aloitti:

– Miks'et sano mitään?

– Veronika on itse sanonut kylliksi.

– Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit. Minä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! – Henrik heitti tämän vaatimuksen sellaisella järkähtämättömällä voimalla, että Alman silmäluomet värähtivät. Samassa hän ponnahti ylös ja lasisilmien takaa iskivät katseet.

– Minun työni tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja työväkeä varsinkin.

Milloin ikinä velvollisuuteni kutsuu, olen valmis! – huudahti Alma.

Henrik hillitsi kiihtymyksensä ja lähti huoneesta.

NUORTEN JUHLA

Härmälän herramaisuuksiin kuului puutarha, vaikka ei se oikeastaan mikään puutarha ollut. Olihan siihen joskus maailmassa istutettu muutama marjapensas, joku omenapuu ja syreeni. Näitä oli sitte luonto saanut hoitaa omien taipumustensa mukaan, kasvattaa köynnöskasveja, nokkosia ja orjantappuroita pensaitten sydämiin. Syreenit lähettivät vaaleanvihreät lapsensa omenapuitten juurille, mutta unohtivat kukkimisen. Marjapensaat kurottivat avuttomina pitkiä laihoja oksiaan kuristajiensa keskestä ja kantoivat laihoissa tertuissa pieniä, mehuttomia marjoja. Parhaiten viihtyivät vadelmat, kiipesivät tarhasta ylös mäelle, tuikkivat päitään joko kivenkolosta ja pensaan juuresta ja kurkistelivat uteliaina jalosukuisia heimolaisiaan Talvelan komean puutarhan aidan rakosista aivan kuin kylän lapset, joitten teki mieli mehuisampia marjoja, kuin nämä matoiset mäenlaidalliset olivat.

Puutarhassa istui Mooses miettien puhettaan juhlaan, mutta ajatukset harhailivat menneisiin, ja paperi hänen edessään jäi tyhjäksi. Tässä samassa puutarhassa hän oli keskiluokilta alkaen lukenut kyläläisten kanssa sanomalehtiä, opettanut heille tiedon aakkosia. Ja sitte myöhemmin he olivat yhdessä harhailleet mutkaisilla aatepoluilla, usein kompastuneet tai harhaan joutuneet, mutta silloin aina lapsellisen vallattomasti hypelleet yli kivien ja kantojen, nousseet korkealle innostuksen kalliolle ja siellä laulaneet ja ylistäneet. Ketä, mitä? Eiväthän he sitä tienneet.

Nyt oli kaikki toisin. Vaikka vielä vakuuteltiin toisilleen, etteivät ulkonainen pakko, kiellot ja rajoitukset saa vaikuttaa, vaan täytyy pyrkiä eteenpäin, huomasi Mooses kuitenkin, miten vieraannuttiin entisiltä aatepoluilta. Nuoret tanssivat ja leikkivät joutohetkinään. Useat pojista olivat siirtyneet työväen piiriin, jossa harrastus oli entistä terävämmin kärjistynyt aineellisiin.

Mooses oli lähettänyt kuvernöörille puheensa kaavan, mutta nyt hän tahtoi luoda siihen elävän hengen, saada vanhan vapaussävelen soimaan.

"Puutarhassa" nuoret sunnuntaisin kesällä vanhan tavan mukaan leikkivät, lauloivat ja lemmenpauloja virittivät. Kun he tänäänkin tulivat, läksi Mooses kävelylle puhettaan miettimään. Tiellä hän tapasi Ruhalan, työväen johtomiehen. Ruhala pyysi häntä luokseen tarkastamaan kauppaosuuskunnan sääntöjä, jotka piti kuvernöörille lähetettämän.

Ruhala avasi asuinhuoneensa oven, ja Mooses astui kynnykselle. Vastaan tuulahti tukahduttavan kitkerä haju, ja mustat ruumiskirstut telineillään kammottivat. Lasten kutriset päät ja uteliaat katseet vilkuivat kolkkojen lepokammioitten takaa. Vaimo askaroitsi uunin luona nuorin lapsi käsivarrella.

Mooses soimasi itseään vastenmielisyydestään. Miks'ei hän voisi hetkistä olla täällä, olivathan nuo toiset aina. Kun hän tuli ulos, soivat kellot vitkaan, juhlallisesti. Oli sunnuntain hautaushetki, ja kirkkoväki saattoi ruumiita.

Esa huusi, ja Mooses pysähtyi.

– Sinä olet juhlallinen kuin suntio sunnuntaina, sanoi Esa.

– Nyt on sunnuntai ja jos tahdot, voin olla suntiosi. Kuuletko, mitä meiltä kuuluu?

– Piirilaulua.

– Entäs hautuumaalta!

– Virsi.

– Ja Ruhalassa leikkivät lapset ruumiskirstuilla.

– Kuuluuko tämä jurottaminen sinun profeetalliseen virkaasi?

– Älä herjaa!

He tulivat Härmälän portille ja näkivät Hannulan Onnin lakki kallellaan päässä piirin keskellä. Hän tähysteli läiskiviä käsiä, joita lyötiin vuoroin yhteen vuoroin toisten käsiin tahdissa ja laulettiin:

Kukat nuokkuu nurmikolla; tääll' on meidän hyvä olla. Kaikki piiriin rientäkää, leikkiin kilvan kiitäkää! Ketjumme kallis liitto on valmis; sormus se kiitää käsissä kiiltää. Etsijä, onnesi vangitse!

Katso tänne, anna kättä, vangitse jo empimättä; rohkealle lempi hymyy, typerältä onni lymyy. Kiitävät hetket, riemumme retket päättyvät varmaan ehkä jo varhaan. Etsijä, onnesi vangitse!

Onni tähysteli vinosti sivulleen ja syöksyi kuin nuoli tavoittamaan sormusta erään punoittavan tytön kädestä.

– Täällä on sormus! – huudettiin piirin toisesta laidasta. – Ei se ole Helmillä!

Mutta Helmi juoksi heleästi nauraen portista maantielle ja huusi: – Minulla on! – Onni kiersi häntä vastaan, hyppäsi aidan yli juuri kun Helmi oli kahden vaiheella, seuraisiko Onni vai ei. Taas kajahti Helmin nauru, ja Onni sai hänet kiinni, katsoi läheltä kullanruskeisiin silmiin.

– Sormusta et saa! – ärsytti Helmi.

– Onko sinulla? —

– Ei, kuka minulle sen olisi antanut, enkä huolisikaan.

– Etkö keltään?

– Ei se kysy, joka antaa tahtoo.

– Minä en päästä ennenkuin sanot, onko sinulla sormus.

– Tuolla tulee Mooses ja Esa Helin, päästä irti! – Onni totteli ja Helmi juoksi portille, kääntyi poikiin ja nosti kätensä näyttäen sormusta.

– Täällä se on kuitenkin!

Pojat katsoivat nauraen tyttöä, jonka loistava kasvojen väri, kullan ruskeat silmät, kellertävä tukka ja vaaleansininen puku hohtavassa auringon paisteessa lumosi heidät.

– Mooses, – sanoi Esa lyöden toveriaan olalle. – Heitä pois mustat kirstut mielestäsi ja juhlapuheet aivoistasi. Tuossa seisoo Helmi kuin muinoin Eeva paratiisin portilla.

Onni juoksi uudestaan tavoittamaan Helmiä, mutta Helmi pujotteli kuin kärppä vikkelänä ja notkeana toisten joukkoon. Onni ei kursaillut, heitti kovin kourin estelijät tieltään ja saavutti viimein kiihkeänä ja kuumissaan Helmin, tarttui häneen täysin sylin ja puristi rajusti luisevilla käsivarsillaan. Vahingossa hän survasi Helmin jalalle ja polki samalla hänen helmansa rikki.

– Hui, sinä raakalainen, niinhän sinä hehkut ja puhkut kuin massatehtaan uuni. Luuletko sinä minua haloksi, joita uuniin viskelet? – Onni oli tehtaassa lämmittäjänä.

Helmin pilkallinen hymy ärsytti Onnia. Hän olisi uudestaan rutistanut tyttöä, mutta Helmi turvautui toisiin.

– Syö, syö, raakalainen, jos uskallat! – Onni kiristi hammastaan mutisten: – Vielä sinut opetan. —

Esa ja Mooses olivat katselleet tätä rajua leikkiä ja yrittivät riitapuolueita sovittaa.

– Lauletaan jupakan päälle, niin unohtuu vihat, – ehdotti Esa. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, ja lauluharjoitus juhlaa varten alettiin.

Illaksi vaimentui auringon helle, tuulikin uinui ja sunnuntain lepoisa juhlallisuus hymysi Hallimajassa. Kaikki kesäjuhlat ja kokoukset vietettiin Kivistömäellä, joka oli toisella harjulla laakson laidassa vastapäätä sitä harjua, jolle työväentaloa rakennettiin, ja Kivistömäen laakenevassa laidassa, maantien vieressä, oli Härmälän puoti. Vanhat ja nuoret vaelsivat juhlaan sunnuntaipukimissa. Vaimot taluttivat lapsiaan, isät kantoivat pienempiä; tytöt astuivat kiiruusti naureskellen ja tuuppien toisiaan. Pojat kulkivat maalaisten tapaan eri joukkona kujeillen ja sukkeluuksia puhuen. Kivistömäellä istuivat Härmälän täti ja Kruunu-Anna lähinnä herrasväen penkkiä, Melu heidän lähellään katsellen ihailevin silmin Veronikaa, joka hiukan taaempana Alma Borgin kanssa seisoi puitten varjossa. Veronikalla oli kapealaitainen hattu työnnettynä taakse hiusten varaan. Kevyenä kuin höyhen se varjosti tummaa, poimuisaa tukkaa.

– Täällä on kaunista ja juhlallista, – sanoi hän Almalle. Ihmisten uteliaat katseet häiritsivät häntä, ja hän pujottautui puun taakse kivelle istumaan.

Kuoro kaikui sointuisasti ja heikosti luonnon suuressa juhlasalissa, viritti tunteita, irroitti ihmiset arkiajatuksista. Sen vaiettua kuului nuori, sointuisa ääni lavalta. Veronika kääntyi katsomaan, ja hänen kasvoilleen levisi vaalea puna. Solakkana kuin nuori, sorea mänty taustanaan tumma metsä seisoi Mooses lavalla lakki kädessä. Tuuli ulapalta liehutti hänen kiharaista otsatukkaansa, kasvojen jännitetyissä piirteissä, siristyneissä silmissä kuvastui ajatukset suunnattuna siihen, mitä hänen piti puhua, ja soma suu hentojen viiksien varjossa värähteli. Veronika oli aina nuoria puhujia kuunnellessaan pelännyt, että he joutuvat hämille ja unohtavat sanottavansa, mutta nyt hän olisi tahtonut katsella tuota nuorta miestä edessään ja lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, katsoa suoraan noihin valoisiin, haaveileviin silmiin ja omaksua – .

– Te olette omia kaikki täällä, – keskeytti nuori, sointuisa ääni Veronikan ajatukset. – Enkä minä osaa puhua teille muista kuin omista asioistamme. —

Hymyily ja iloinen odotus kuvastui kaikkien kasvoilla. Alma katsoi

Veronikaa ja näki hänen kasvoillaan saman ilmeen.

– Te tahtoisitte, että puhuisin teille kauniisti rakkaudesta ja taisteluista. Niistä minäkin tahtoisin puhua. Niistä haastaminen on kuin kirkasta, huumaavaa viiniä, joka kristallimaljassa väreilee ja auringonsäteet taittaa. Se on kuin sadussa vaeltamista ja suloisen prinsessan suutelemista yrttitarhan siimeksessä!

Kivistömäellä oli hiljaista kuin tyynessä vedessä airon siihen laskeutuessa. Veronika unohti kaiken ympärillään, nojasi mäntyyn ja upotti katseensa nuoren miehen kasvoihin.

– Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena, kirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin Herran temppeliin.

Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas.

Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.

Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.

Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.

Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!

Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.

Mooses jatkoi:

– Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia. Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa paremmat hiilihankoa!