Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen, joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha ihminen – kohta yksikolmatta – alan ymmärtää elämää.

Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä. Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa, emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa ja laulaa, puhumattakaan – tanssista! Minun nuoruuteni on kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle. Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen tyttärelleen sovi, ja minä – alistun silkkisiteisiin.

Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: – Herää, herää, mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel? Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa vastausta eikä lopullista päätöstä.

Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi eivät sovellu minuun.

Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra – jos tunteesi onkaan rakkautta, mitä vahvasti epäilen – onhan sinunlaisesi filosofi tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani sellaista tahdottomuutta.

Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä, jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti, ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti, että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä monimutkaisilla mietteilläsi.

Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana, sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon. Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan! Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme valmiit.

Virva Auer.

1 p. marrask. 1905.

Rakas serkku.

Nyt ovat huhut käyneet toteen. Ajan aalto lähenee meitä. Tänään tuli juna idästä tuoden sanan, että kaikki liike pysäytetään. Täältä päin ei lähetetä ainoatakaan junaa. Sinä kai vielä pääset tämän kirjeen saatuasi ja joudut kaiketi samaan junaan Airin kanssa. Hän tulee huomenna aamulla Helsingistä kotiin. Minä tulen asemalle. Eihän sinua siellä Haikun metsämailla nyt tarvita. Täällä sen sijaan voit puhua meidän porvarien puolesta, sillä työväki kuuluu olevan erittäin taitavaa joukkoa väittelemään ja puheita pitämään. Sen pahempi, tiedän heistä kovin vähän, mutta nyt aion oppia. Isäni puolesta olen levoton. Vaikkei hän olekkaan suoranaisissa tekemisissä työväen kanssa, sillä kaikki hänen perustamansa tehtaat ja liikkeet ovat johtajiensa ja yhtiöitten hoidossa, niin tietää koko laaja seutu kuitenkin hänen olevan kaiken takana. Kadehtijoita ja vihamiehiä on kyllin. Vaarallisinta on, ettei hän tahdokkaan tajuta tämän liikkeen merkitystä. Jos se olisi vakava yritys, sanoo hän, tulisi se ylhäältä päin. Nyt se on vain hetken kuohahdus, arvelee hän. Niin, niin, tunnethan sinä isän, aina ylimys, aina raudanlujalla pohjalla, varovainen, kauas tähtäävä. Hän sanoo odottavansa toisia aikoja. Mitä? Herra tietää, mutta me tahdomme elää nyt! Tule, kenties on onni odottamassa ja sydän saa luvan sykähtää. Kenties… minä aavistelen ja tahdon elää tai – kuolla!

Virva Auer.

Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.

Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.

Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.

Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.

Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni. Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.

Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia vetureista.

– Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.

Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.

– Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.

– Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia…! yritti asemamies puolustella.

– Olemme olleet koko aamun ruuatta.

– Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut irrottamassa veturin osia.

– Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.

– Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa, naurahti rautatieläinen, – eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja alkaa meloa.

– No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, – ja teiät minä otan peräkaneettiin!

– Lemmossa kanssa!

– Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita lanteitaan häviten joukkoon.

Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.

Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja siltaa ja huudahti: – Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen vierasta katseillaan.

Tohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui hänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden kainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei ollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän päästessään pois tungoksesta.

– Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut kaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.

– Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ. Matkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme komitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa sisareltaan.

– Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki osakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.

– Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren komennusoikeudella.

– Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä, että hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä Pohjan kamaran puukkojunkkareita.

Virva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.

– Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko, ja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.

He olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.

Airi unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen hiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.

– Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.

– Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, – seison tässä minäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.

Eläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.

Kaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.

Airi hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan huolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: – eläköön, eläköön isänmaa!

Kansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja lieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja voimakkaana isänmaalle.

Airi heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas istuimelta.

– Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla tullessamme.

– Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa käsivarteen, – ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena korviksi ja silmiksi.

Pouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan hartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun laidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille. Nuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti heti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa näyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana kirkonkellojen heleään soittoon.

– Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä torilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen ja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi sykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä pysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista valot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön aherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan. Me olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen järkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes jokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen oikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on samalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo, hän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa kansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!

Hyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja juhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden käytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean valitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta, junankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen, tehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista seikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.

Puhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja "Maamme" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.

Anttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten keskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta johtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja kuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen hienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt haavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä ja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina. Epäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa kysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden, ja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille Jareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja mukava vaate palelevalle.

III

Pankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa, mikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko luonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas vartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa pankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla, toisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti asiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei saanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle, milloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka epäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa hongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan päässyt tarkoin selville. Ne, jotka pankinjohtajan lähemmin tunsivat, eivät uskaltaneet turvautua saamiinsa käsityksiin hänen lausumistaan sanoista, sillä toinen kerta piti hyvin harvoin yhtä edellisen kanssa jättäen luottajan pulaan. Silloin uneliaat silmät peittyivät tykkänään paksujen luomien alle taikka tuikahteli vain kapea, kiiluva viiva, joka hymyili ilkkuvana luottamuserehdyksen kostoksi. Sellaisena hän oli kuin luotu pankinjohtajaksi, näki ihmisen läpi häneen katsomatta ja, mikä vielä parempi, tunsi heidän kukkaronsa paremmin kuin ihmisparat itse. Pahansuopia kuiskailuja kävi kuitenkin liikemaailmassa, että tämä suuri pankkimies käytti kaikkia mahdollisia keinoja oman varallisuutensa kartuttamiseksi. Ahtaat raha-ajat olivat heittäneet koko joukon taloja sekä maalla että kaupungissa hänen haltuunsa. Moni oli kirvelevin sydämin lähtenyt kodistaan, kun luotto äkkiä lakkautettiin. Pienten liikkeiden omistajat, käsityöläiset ja opettajaperheet olivat niukoilla säästöillään päässeet kiinni vaatimattomaan taloon, mutta ahtaan ajan tullessa täytyi heittää. Pankinjohtaja osti talot ja piti, kunnes ne nousivat arvossa. Hänen käsiensä lävitse vierivät rahat markkinoilta toisille, ja kaikki tuntui kasvavan hänen sormissaan. Se mies oli syntynyt "hopealusikka suussa", niinkuin kaupungin eukot sanoivat.

Pankinjohtaja Auerin perhe oli juuri alottanut suuruksensa, kun Virva kutsuttiin saliin, ja sisään astui nuori mies. Ryhti oli sotilaan, samoin tervehdys – kaksi sormea lakin reunassa – housunlahkeet saapasvarsissa ja vyö takin päällä.

– Lakkokomitean käskystä, sanoi mies ja ojensi Virvalle paperin Virva otti paperin, nyökkäsi miehelle hymyillen, ja mies tervehti poistuessaan sotilaan tavalla. Virva antoi paperin serkulleen, tohtori Allaalle ja Allas ojensi sen luettuaan Airille.

– Meidät on valittu lakkokomiteaan. Tässä sanotaan: työ alkaa heti.

Virva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. – He ovat jo alkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.

Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa, totisena katsellen isää.

– Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän tekemiseen.

Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät, että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.

– Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut! huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. – Tästä tulee oikein – oikein repäisevää!

Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin "äärettömän intressanttia".

– Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä, häpeä.

– Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan uskaltaneet pidättää…?

– Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt. Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.

– Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä – tarkotan, kunnes junat lähtevät liikkeelle?

– Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille – kunnes arpa lankeaa.

Pankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin että turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat silmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän näytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään näkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.

– Nuoko – hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi sille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien liikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja petti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa tulvi – nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat…?

– Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.

– Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja nousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. – Minä annan tuhat markkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat toimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.

Hän katsoi Allasta ja Virvaa. – Nekö sosialistit siellä nyt johtavat teitä kaikkia?

– Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.

– Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa Mikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt pitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla jotakin… Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida tarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!

– He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi uskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen jäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.

Isä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa kuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä tuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli mielialansa ilmaissut.

– Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti silmien viivassa.

Virva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä voinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei sittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta hänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä keltaista liekkiä.

Pankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän oli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät kaupungille.

Kaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava sali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta koska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna ja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili sosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen "Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe sinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.

Olut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies, oli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena rahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana, liikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin, kiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.

– Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä? sanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen hänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.

– Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa, meni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.

– Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.

– Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, – mutta ne ovat kolmen päivän vanhoja.

– Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes vähän aikaa.

– Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan rakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä isänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.

– Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!

– Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella – ei suinkaan sitä sitten voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.

– Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.

– Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?

– Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, – ja vapaudella. Se kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.

Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan sisään.

– Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.

– Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.

– Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.

– Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten sohvalta.

– Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.

– Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?

– Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme, – no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.

– Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.

– Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.

– Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu kauas.

– Mitä sinä tarkotat?

– Oluttehdasta.

– Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.

– Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa "volverit" käsille.

– Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.

– Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa, sanoi nahkuri.

1 2 3 >

На страницу:

Перейти