bannerbannerbanner
Kunnanlapsi
Kunnanlapsi

Полная версия

Kunnanlapsi

текст

0

0
Язык: Финский
Год издания: 2017
Добавлена:
Настройки чтения
Размер шрифта
Высота строк
Поля
На страницу:
3 из 4

Katkeralta ja lohduttomalta tuntui pojasta ainoan ilonsa menettäminen. Mielellään hän olisi itkenytkin, jos olisi osannut, taikka kuollut siihen paikkaan. Pavel oli usein kuullut muitten ihmisten ja oman isänsä toivottelevan häntä kuolleeksi, mutta itsestään se oli tuntunut kauhealta – nyt hän sen sijaan suorastaan ikävöi kuolemaa. Ja kun ihminen kerran sitä itse toivoo, silloin ei loppukaan voi olla hyvin kaukana, ajatteli hän itsekseen. Eikö hänen omassa vallassaan ollut jouduttaakin sen tuloa? Olihan niitä kaikellaisia keinoja. Voihan esimerkiksi pidättää henkeään; se ei ole mitään vaikeata, koko asia vaatii vaan kylliksi kestävyyttä. Pavel ryhtyi heti jäykän päättävästi kokeeseen, mutta kun hän painoi päänsä maata vasten, liikkui samalla jotain läheisyydessä ja hän kuuli hiljaista, siipien räpytystä muistuttavaa suhinaa. Pavel katsoi ympärilleen…

Muutamien askelien päässä istuu pesänsä reunalla peltopyy, silmät kauhua täynnä tähdättyinä erääseen viholliseen, joka lähestyy hiipien ruohikon läpi. Se oli uhkaava, harmaa kissa. Nyt se seisoo aivan pesän vieressä ja Pavel näkee miten se nuolee suutaan, kyyristäytyy ja valmistuu hyökkäykseen. Yksi ainoa siipien ponnahdus vaan, ja lintu olisi pelastunut vaarasta, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Huolissaan linnun kohtalosta oli Pavel unohtanut kaikki itsemurha-aikeensa. – Lennä, lennä, tyhmyri! ajatteli hän itsekseen. Mutta sen sijaan että olisi paennut, kyykistyi peltopyy vieläkin syvempään pesänsä suojaksi ja seurasi tummine silmineen hyökkääjän jokaista liikettä. Pavel irrotti maasta savikokkareen, juoksi äkkiä ylös ja lennätti sen niin voimakkaasti kissan päähän, että eläin pyörähti keränä ympäri ja sokaistuna ja pärskyttäen juoksi tiehensä.

Poika katsoi kissan jälkeen, tuntien samalla sekä surua että mielihyvää. Hän oli itse kokenut suurta surua ja hän oli tehnyt hyväntyön. Heti sen jälkeen, kun hän viheliäisenä ja hylättynä oli ollut valmis kuolemaan, alkoi hänessä hämärtää aavistuksentapainen tunne sielussaan uinuvasta voimasta … toisesta, korkeammasta kuin se, mikä perustui voimakkaisiin käsivarsiinsa ja synkkään uhmaansa. Mikähän se olikaan? Epäselvänä nousi tämä kysymys hänen hämärästä käsitemaailmastaan ja poika vaipui tähän saakka outoon, työlääseen mutta kuitenkin mieluiseen mietiskelyyn.

Hänet herätti unelmistaan voimakas huuto: "Pavel, Pavel; tulehan tänne!"

Tiellä seisoi opettaja, joka oli tavallisella iltapäiväkävelyllään ja joka jo jonkun aikaa oli pitänyt poikaa silmällä. Kädessään hänellä oli ryhmysauva, jonka piilotti nopeaan selkänsä taakse Pavelin lähestyessä.

"Mitä teet, onneton?" kysyi hän. "Luulenpa sinun ryöstävän peltopyyn pesiä?"

Pavel vaikeni, niinkuin oli tapansa aiheettomia syytöksiä kuullessaan, ja koulumestari jatkoi uhkaavasti:

"Älä suututa minua, vaan vastaa… Vastaa, sanon minä sinulle!"

Ja kun poika jatkoi vaitioloaan, kohotti opettaja äkkiä sauvansa ja suuntasi Paveliin iskun, jota tämä ei väistänyt, vaan alistui vastustamatta vastaanottajaksi.

Habrechtin sydäntä sykähytti samassa sekä myötätuntoisuus että katumus.

"Pavel!" sanoi hän lempeän surullisesti. "Valitettavasti kuulen sinusta ainoastaan pahaa – olet huonoilla jäljillä; mikä sinusta lopulta tuleekaan?"

Tämä tunteenpurkaus ei poikaa liikuttanut, päinvastoin: hänen vihaansa tuota vanhaa noitaa kohtaan, joka oli hänet pettänyt, sekaantui vielä koko joukko halveksimista.

"Mikä sinusta lopulta tuleekaan?" toisti opettaja.

Pavel oikasihe, nosti kädet puuskaan lanteille ja ilvahti:

"Varas!"

V

Paroonitar palasi kotiin vielä saman päivän illalla, mutta yksin. Hänen kaupunkimatkansa uudistui joka viikko kaiken kesää ja pian tiedettiin kylässä että hänen käyntinsä tarkottivat hurskasten sisarten luostaria, jonka johtajatar oli hänen hyvä ystävänsä ja jolle hän oli uskonut pienen Miladan kasvatuksen. Luostari oli suuressa maineessa, ja kun Pavel kuuli että sisarensa oli päässyt sinne kasvatiksi, tunsi hän sydämessään iloa ja ylpeyttä sekä kiitollisuutta paroonitarta kohtaan, jopa koetti olla jonkun aikaa Vinskan kehotuksista ja omasta halustaan huolimatta varastelematta puita linnan metsästä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Vanhan metsäherran jouduttua eläkkeelle ja hänen poikansa astuttua sijaan, kiellettiin pääsy metsään kokonaan kaikilta syrjäisiltä. Uusi säädös herätti suuttumusta ja kiihotti vastarintaan. Niin muodostui mökkiläisten lapsista kokonainen varasjoukkio, jonka luonnolliseksi johtajaksi tuli Pavel. Pienissä parvissa läksivät he retkilleen, iloisina, rohkeina ja viekkaina. He tunsivat piilopaikat ja salaiset polut paremmin kuin itse metsänvartija ja riensivät jännitetyin mielin seikkailuunsa, joka voi päättyä vain kahdella tavalla. Joko he palasivat onnellisesti kotiin, selässään kantamus varastettuja puita, saaden palkakseen kiitokset ja lämpimän illallisen, taikka joutuivat metsässä kiinni ja saivat selkäänsä, ensinnäkin itse paikalla varkaudesta ja sitten kotona siitä, että olivat niin huonosti asiansa suorittaneet. Viimemainittu kohtalo koitui useimmiten Pavelin osaksi, sillä hänen tehtävänsä oli paluuretken suojeleminen ja hänet jätettiin huoletta pulaan, kun oltiin varmoja hänen vaiteliaisuudestaan. Pavel ei ilmaissutkaan koskaan muita yrityksen osanottajia, ja vaikka hän olisi sen tehnytkin, niin kukapa olisi uskonut moisen ilkimyksen puheita.

Hänen maineensa kävi päivä päivältä kurjemmaksi. Jos metsässä tehtiin mikä ilkityö tahansa, niin se luettiin hänen syykseen. Jos siellä tavattiin viritetty ansa, niin se oli hänen laittamansa; jos talonpojat kaipasivat kanojaan, potaattejaan, päärynöitään j.n.e. – hän ne kaikki oli varastanut. Ja jos joku häntä näistä asioista moitti, silloin poika seisoi jäykkänä ja tuijotti äänetönnä puhujan kasvoihin. Vanhemmat ihmiset eivät enää rohjenneet häntä moittiakkaan; arvelivat hänen voivan ruveta kostoksi vielä heitä kivittelemään. Lopulta hän esiintyi kaikille niin huonossa valossa, että Virgilin perhe häneen verraten oli kuin itse viattomuus.

He eivät tulleet koskaan ajatelleeksi että Pavelin, kyetäkseen suorittamaan kaikki nuo lukemattomat konnantyöt, joista häntä syytettiin, olisi pitänyt olla satakätinen ja tuhatjalkainen. Hän itse pääsi vähitellen asian perille, ja hänen mielessään sikisi rajaton ylenkatse tuota tyhmyyttä kohtaan, joka oli valmis panemaan kaikki hänen syykseen. Hän alkoi käyttää jonkinlaisella nautinnolla hyväkseen jokaista tilaisuutta ärsyttääkseen noita pelkurimaisia ja vihamielisiä kyläläisiä, ja niinkuin muut iloitsevat heille osotetusta kunnioituksesta, niin hän iloitsi heidän vihamielisyydestään. Hän teki mitä suinkin voi yhä vahvistaakseen tuota vihaa, eikä ollut avomielinen edes papille rippituolissa.

Aika kului, kesä läheni loppuaan; jo joutui syyskuun ensimäinen päivä, jota vietettiin suurena kirkkojuhlana. Vielä edellisenä vuonna oli Pavel tunkeutunut ihmisjoukon läpi ja messun aikana polvistunut avojalkaisena ja ryysyisenä talollisten lasten kanssa alttarin eteen. Tänään hän ei edes astunut kirkkoon, vaan pysyttäytyi sen ulkopuolella kuin kerjäläiset ja kulkurit, joiden joukkoon hän pukunsakin puolesta hyvin sopi. Hänen entisvuosina liian pitkä, vihreä takkinsa ulottui nyt ainoastaan vyötäisiin ja oli suurine ja pienine paikkatilkkuineen oivallinen mallikokoelma Virgilovan vanhoista vaatteista. Paljas rinta paistoi karkean paidan aukeamasta ja likaisenharmaat, kutistuneet pellavahousut olivat vedetyt niin korkealle polvien yläpuolelle, kuin olisi niiden omistaja juuri aikonut kahlata puron yli.

Pavel seisoi nojaten pappilan puutarhanaitaan, käsivarsi koholla sivulletaivutetun pään yli ja seurasi välinpitämättömin katsein kirkkoväen ohikulkua. Siinä tuli ryhmä poikia ja tyttöjä; viimemainitut menivät suoraan kirkkoon, edelliset jäivät seisomaan tien viereen pystytetyn markkinakojun luo, tarkastaen sen tavaroita yhteensoittoa odottaessaan. Muuan heistä, nuori pienenläntä mies, jolla oli rumat, litteät kasvot, oli muita huomattavampi pöyhkeän käytöksensä vuoksi. Hänellä oli hienot vaatteet puoleksi kaupunkilaiskuosia ja hänen mustaan takkiinsa oli paljaasta hyvinvoipaisuudesta käytetty niin paljon kangasta, että se pullotti edestä kuin tynnyri ja muodosti taakse komean kissanköyryn. Toiset pojat kohtelivat kyläkeikaria huomaavasti ja koettivat pienestä pilanteonhalusta huolimatta pysytellä hänen kanssaan hyvissä väleissä. Olihan se luonnollistakin. Hänhän oli Peter, kunnanesimiehen ainoa poika, seudun suurimman ja vankimman talonpoikaistalon perillinen.

Jo kuului ensimäinen kellonsoitto; väkeä ei enää kulkenut kirkkoon suurissa laumoissa, ainoastaan jotkut myöhästyneet riensivät kiireistä vauhtia kylätietä myöten. – Aivan viimeisenä ja yksin läheni Vinska, vetäen pian puoleensa Peteriä ympäröivän joukon huomion.

"Hei vaan!" huudahti joku. "Onpas Vinska tänään korea! – Miten muhkea huivi hänellä on! – Totta toisen kerran, eikö se olekkin silkkiä! – Ja sillä on päällään ainakin kuusi hametta! – Ja miten häveliään näköinen se on – oo pyhä neitsyt!"

Jokaisella oli hänestä sana sanottavana, joko moite tai moitettakin purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:

"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."

Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän, "haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin kauniit vaatteet."

Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin saappaansa. – Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.

Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!" Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään, vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän raapaisten otsaansa, – "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa uudelleen kahta voimakkaampana.

Jumalanpalvelus kesti kauvan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun laulu ja soitto vihdoin taukosi ja ihmisjoukko suoltautui kirkosta ulos yhtä kiireisesti kuin äsken sisään. Pavel tähysteli sitä yhtä, vaan ei saanut häntä näkyviinsä edes silloinkaan, kun kansanjoukko jo oli hajaantunut ja osa ympäröi markkinakojua, toinen osa harvoin, helposti tarkastettavin ryhmin astui pitkin kyläkatua. Vinska oli kuin kadonnut, ja hänen kanssaan Peter.

Messun jälkeen olisi Pavelin pitänyt mennä kotiin ajamaan Virgilin kanssa karjaa laitumelle, mutta nyt se ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän kuleksi lähiseudun metsässä ja vainioilla hakien Vinskaa. Raivonsekainen levottomuus riehui hänen rinnassaan ja vihdoin alkoi nälkäkin ahdistaa.

Illemmalla hän tuli kapakan luo, jonka ulkopuolella pidettiin hauskaa elämää. Juopot lauloivat, pojat löivät painia, pikkutyttöjä hyppi piirissä symbalin ja viulujen mukaan, joiden ääni tunkeutui avoimesta ovesta kadulle. Uteliaat joukot piirittivät tanssituvan ikkunoita, katsellen mitä sisässä tapahtui ja viskellen kompasanojaan. Pitkällisen taistelun jälkeen vallotti Pavel vihdoin itselleen paikan heidän keskuudessaan ja näki tanssivien parien pyörivän hämyisessä, niukasti valaistussa huoneessa. Aivan lähellä sitä ikkunaa, jonka ääressä Pavel seisoi, pyöritteli Peter Vinskaa. Hän näytti olevan jo hyvässä nousuviinassa, oli heittänyt takin päältään ja sen mukana ylhäisen käytöksensäkin. Peter paitahihasillaan oli yhtä jokapäiväinen ilmiö kuin mikä renginretus tahansa.

Vinska, hänen käsivarteensa nojautuneena ja katse häveliäästi alas suunnattuna, karahti tulipunaiseksi sanoista, joita Peter hänelle kuiskasi, ja suudelmista, joita hän häneltä ryösti.

Tämän nähdessään unohti Pavel nälkänsä – hänen maltittomuutensa haihtui erään toisen, raivoavan, hänelle käsittämättömän tuskan tieltä. Hän vääntelihe kuin peto häkissä ja kurkustaan tunkeusi kamala mylvinä.

Ympärillä seisovat pelästyivät ja hänet työnnettiin syrjään, eikä hän vastustellutkaan, vaan hiipi alkavassa hämärässä hitaasti tiehensä kolkkoa kotiaan kohti. Mökistä loisti häntä vastaan harvinainen valo: palava kynttilä. Se oli asetettu ikkunanlaudalle ja sen valossa istui tuvan penkillä Virgil vaimoineen, välillään lautasellinen paistia ja viinapullo. Vanhukset olivat hyvällä tuulella, istuivat, söivät ja joivat. Pavel katseli heitä hetkisen pihalta, kääntyi sitte ympäri ja astui alas mökin kohdalla olevan solatien suulle, jossa oikasihe pitkäkseen sisäänkäytävän kuluneille tiiliportaille, päätään ovea vasten varaten.

Siten olisi hänen pakostakin herääminen Vinskan kotiintullessa, vaikkapa sattuisi nukkumaankin. Tunnit kuluivat. Ikkunalla palavan kynttilän heikko valo sammui. Taivaalla kiitivät pilvet ja niiden varjostama kuu muistutti Pavelia siitä talviyöstä, jolloin hän oli lähtenyt Miladaa vapauttamaan.

Mikä narri hän oli silloinkin ollut – minkälaisena narrina kulkenut tähän päivään saakka!

Siitä ainoasta, joka ei ollut häntä milloinkaan häväissyt, ainoasta, joka oli osottanut hänelle hyväntyön, hänestä hän oli kääntynyt tyhmän epäluuloisena ja antautunut valheelliselle naiselle, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, varastanut häneltä ja nyt nauroi hänelle… Oih – aivan varmaan sekä nauroi että pilkkasi! Vinska oli niin kärkäs ivaamaan paljoa vähäpätöisemmistäkin asioista kuin mihin hänen rajaton tyhmyytensä antoi aihetta.

"Mitä minä hänelle teen?" kysyi hän äkkiä ja vastasi samalla: "Lyön kuoliaaksi!"

Ei mitään mietiskelyä – mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.

Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen asemaansa.

Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua öisin ulkona hevoslaitumella.

Aamun sarastaessa keveät askeleet hänet herättivät. Se oli Vinska. Hilpeänä ja velton tyytyväisenä saapui hän paikalle, viattoman veitikkamainen ilme kasvoillaan, viivytteli hetkisen nähdessään Pavelin makaavan, nousi hiljaa portaille ja kumartui sysätäkseen hänet syrjään. – Silloin tarttui tämä tytön jalkaan ja veti hänet maahan. Vinska kaatui sanaakaan sanomatta, mutta nousi samassa polvilleen kun Pavel tavotti sauvaa… Yksi ainoa katse pojan kasvoihin ajoi veren hänen poskiltaan.

"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on – ethän toki aijo lyödä minua?"

Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen tuskallisesti ja vavisten.

"Lyödäkkö? En – tapan sinut!" vastasi hän kääntäen päätään välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat jalastasi!"

"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"

"Niin!"

"Älä huuda noin… Vanhukset heräävät."

"Yhdentekevää."

Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."

Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.

"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa – lyö minut sitte kuoliaaksi, sinä tyhmä poika" – ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja voitonvarmana.

Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille, välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. – Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän – hänen syliinsä.

"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin ollaksesi!"

Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua, ei kenenkään tulisi niin ikävä Vinska-raukkaa kuin sinun."

"Et ole mikään raukka!" raivosi hän. "Kelvoton olet – ja minä menen huomenna piirioikeuteen sinua syyttämään!"

"Saappaistako?" kysyi tyttö sydämellisesti ja hilpeästi nauraen.

"Niin."

Silmänräpäyksessä istuutui Vinska portaille, veti saappaat jalastaan ja asetti ne Pavelin eteen. "Siinä ne ovat, saituri! En tarvitse niitä! – Kun virkan sanankin Peterille, niin hän ostaa minulle toiset, paljoa kauniimmat."

Tuskissaan karjui Pavel: "Ei, ei! Ota minun, lahjotan ne sinulle. Kun et vaan enää ole Peterin kanssa… Lupaatko?" Hän tarttui Vinskaa olkapäihin ravistaen niin, että tämä ei enää lopulta kuullut eikä nähnyt mitään: "Lupaatko, lupaatko?"

"Ole rauhallinen – lupaan sen", vastasi tyttö. Mutta hänen äänensä oli tätä lausuessaan niin epäluotettava ja kasvoillaan niin omituinen ilme, että Pavel uhkasi nyrkkiä puiden:

"Varo itseäsi!"

VI

Seuraavalla viikolla oli monta sadepäivää ja jokaisena sumuisena aamuna kokosi Pavel koulukapineensa ja meni kouluun kaikkien niiden pilkan esineenä, jotka hänet matkalla kohtasivat. Perillä hän, miltei jo aikuinen mies lasten joukossa, istui aina samalla paikalla, viimeisenä viimeisellä penkillä. Alussa ei opettaja ollut häntä huomaavinaankaan, vasta aikaa myöten hän alkoi jälleen omistaa Pavelillekin huomiota. Kun kerran tunnin loputtua ja koulusalin jo tyhjennyttyä Pavel yhä viivytteli lähtöään, kysyi opettaja:

"Mitä tahdot oikeastaan? Sinun ammattiisi et voi minun luonani kehittyä."

Pavel katsoi häneen hämmästyneenä ja opettaja jatkoi: "Sanoithan minulle kerran, että tahdot tulla varkaaksi. Ja nyt, poikalurjus, luuletko minun antavan varastamisessa opetusta!"

Pavelin mielessä liikkui jo vastaus: "Siinä en opetusta kaipaakkaan, osaan ilmankin", mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan: "Tahtoisin oppia lukemaan ja kirjottamaan".

"Osaathan jo sen verran, että aikaan tulet."

"Juuri niin paljon en osaa."

"No, sitte sinun täytyy vaivata itseäsi vähän enemmän."

"Olen sitäkin koettanut, vaan en osaa kuitenkaan."

"Tuo kirjasi tänne!"

Pavel pudisti päätään: "Kirjasta osaan jo, mutta tästä" – hän pisti vavisten kätensä poveen ja veti esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän on kirjeenkantaja minulle tuonut…"

"Kirjotettua? Vai niin, sehän on toinen asia; silloin kai täytyy minun vaivata itseäni."

Häntä kadutti pilapuheensa, kun Pavel luuli sen todeksi ja vastasi ensi kerran elämässään nöyrästi: "Uskallan kuitenkin pyytää, että opettaja olisi hyvä ja koettaisi."

Pavel aivankuin suuteli katseillaan kirjettä, jonka jälkeen ojensi sen opettajalle huolellisesti ja varoen kuin aarretta, joka voisi helposti vahingoittua.

Opettaja avasi kirjeen ja luki sen läpi. "Tiedätkö, Pavel, keneltä kirjeesi on?"

"Luulen sen olevan Milada sisareltani luostarista."

"Ei; ei se ole luostarista."

"Eikö?"

"Se on äidiltäsi – " Opettajan ääni katkesi ja poika lisäsi äkkiä muuttunein kasvonilmein ja raa'alla äänellä:

"Kuritushuoneesta."

"Tahdotko kuulla?"

Pavelin pää oli painunut alas ja hän vastasi ainoastaan äänettömällä nyökäyksellä. Opettaja luki:

"Poikani Pavel!

Kolme kuukautta sitten otin kynän käteeni ja kirjotin muutamia riviä Milada tyttärelleni luostariin mutta minun tyttäreni Milada ei ole kirjettäni saanut käsiinsä kun luostarin sisaret eivät ole sitä hänelle antaneet vaan he ovat käskeneet minulle ilmottaa että on parasta ettei hän kuule äidistään mitään ja nyt en tiedä teenkö oikein kun kirjotan sinulle Pavel rakas poikani pyytäen että sinä vastaisit minulle ovatko minun rivini tavanneet sinut ja rakkaan Milada sisaresi terveenä mitä minuun tulee olen terve ja tähän saakka olooni tyytyväinen.

Äitisi.

Öin ja päivin rukoilen puolestanne rakkaat lapset ja luulen myöskin että tyttäreni Milada tulee pieneksi luostarinsisareksi kun aika joutuu ja teen ahkerasti täällä lasteni tähden kaikki mitä minulle määrätään…

Kuuden vuoden päästä tulen jälleen kotiin rakas Pavel poikani ja pyydän vielä että useasti rakkaudella muistelette äitiänne joka on onnettomin ihminen maailmassa."

Kirjaimet olivat jäykästi ja hitaasti piirretyt, jälkikirjoituksessa oli käsi vavissut ja paperilla olevat suuret, himmeät täplät osottivat, että sitä oli itkien kirjotettu. Vaivoin sai esiinlukija noista tahraantuneista riveistä selvän, ja häntä liikutti se suru ja rakkaus, joka ilmeni tuossa surumielisessä kirjeessä.

"Pavel", sanoi hän, "sinun täytyy heti vastata äidillesi."

Poika oli kääntynyt syrjin ja tuijotti synkästi eteensä. "Mitä minä hänelle vastaan?" mutisi hän.

"Sitä, mitä tunnet sydämessäsi onnetonta vaimoa kohtaan."

Pavel väänti suutaan: "Onhan hänen siellä hyvä olla".

"Hyvä, sinä tyhmeliini? Hyväkö vankilassa?"

Vanha mies innostui, hän lämpeni ja muuttui kaunopuheiseksi. Mutta kaikki kauniit sanansa liikuttivat ainoastaan häntä itseään jättäen Pavelin kylmäksi. Hänellä oli opettajansa väitteisiin vain kaksi vastausta, joita hän itsepintaisesti toisti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa: "Hän sanoo itse, että hänen on hyvä olla" ja "sisarenikaan ei kirjota hänelle, miksi minä kirjottaisin?"

"Etkö sitte tunne mitään äitiäsi kohtaan?" kysyi lopulta opettaja.

"En", vastasi Pavel.

Vanhus vapisi tuskastumisesta. "Ajattelen sitä aikaa, jolloin olit lapsi", sanoi hän, "ja kelpo poikana teit työtä kelpo äitisi johdolla, joka oli sinut työhön totuttanut… Mitä katsot? – Kelvollinen ja rehellinen, sanon minä. Se hän oli, mutta valitettavasti liian arka ja pelkäsi aina mielettömästi kurjaa miestään… Oi!" sanoi hän – "jokainen on tuntenut myötätuntoisuutta häntä kohtaan, itse tuomaritkin ovat häntä surkutelleet; ainoastaan sinä, hänen poikansa, et häntä sääli. Minkätähden, mistä syystä? Kysyn sinulta; vastaa, puhu!" Hän työnsi silmälasit ylemmäksi ja läheni Pavelia. Pojan piirteissä ilmeni rautaista vastustushalua ja synkistä silmistä säihkyi sellainen päättäväisyys, että se, suureen asiaan kohdistettuna, tekee ihmisestä marttyyrin.

Vanhus huokasi, peräytyi ja sanoi: "Mene, sinusta ei saa kalua". Kun Pavel oli ennättänyt jo ovelle asti, käski hän pojan kuitenkin pysähtyä. "Tahdon vain sanoa sinulle yhden asian. Ihmisten sättiminen ei ole sinulle aivan yhdentekevää; voi tulla aika, jolloin mielelläsi olisit hyvässä sovussa ihmisten kanssa ja halusta kuulisit sanottavan: nuoruudessaan oli Pavel suuri lurjus, mutta nyt hän on kunnon mies. Sentähden varo itseäsi, varo Pavel", uudisti hän painokkaasti ja hänen harmaankalpeille poskilleen kohosi heikko punerrus: "älä itse parjaa itseäsi. Se paha, mitä muut sinusta sanovat, voi joutua epäilyksen alaiseksi ja unohtua, sen voit omalla elämälläsi painaa unheeseen. Mutta se paha, kierous ja tuhmuus, mitä itse sanot itsestäsi, se ei häivy niin helposti, se istuu sinussa kuin oma nahkasi – se elää vielä jälkeesikin!"

Hän nosti kätensä ilmaan ja hoippui avuttomana ympäri huonetta kuin makuupaikastaan pelotettu yöperhonen, huokasi ja voihki: "Unohda minun puolestani kaikki, mitä olen sinulle sanonut, mutta neuvoani älä unohda; sen olen antanut sinulle omasta kokemuksestani!"

Pavel katseli miettiväisenä opettajaa. Hänen tuli sääli tuota vanhaa herraa, joka samalla näytti hänen mielestään hassunkuriselta. Mitä hän pallotteli? Voikohan se olla sitä, että ihmiset sanovat häntä noidaksi?.. Mitä se sekin kannatti!

Kovin mielellään hän olisi ottanut asiasta selkoa, vaan ei tiennyt miten kysyä. Hän ei ollut kotviin huomaavinaankaan opettajan poistavia kädenliikkeitä, kunnes tämä huusi kiivaasti: "Mitä sinä vielä tahdot?" Silloin vastasi poika:

"Tietää mikä opettajaa vaivaa."

Habrecht ailahti taaksepäin, veti syvän henkäyksen ja sulki silmänsä.

"Myöhemmin, Pavel, myöhemmin; nyt et minua vielä käsittäisi."

Silloin Pavel yhtäkkiä tokasi: "Sekö se noituus juttu?"

"Niin, niin!" huudahti opettaja miltei tahtoamattaan, tarttui poikaa olkapäähän ja työnsi hänet ovesta ulos.

На страницу:
3 из 4