Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani

Ja tuntematon vaipui hetkeksi ajatuksiinsa.

– Kuulkaas isäntä, ettekös toimittaisi minua vapaaksi tuosta villipäästä? Omantuntoni kautta, en minä voi häntä tappaa, mutta, – tämän lisäsi hän tylysti uhkaavalla äänellä, mutta vaivaksi hän minulle on. Missä on hän?

– Vaimoni kammarissa, jossa häntä hoidellaan, ensimäisessä kerroksessa.

– Ovatko hänen vaatteensa ja laukkunsa hänen luonansa? Eihän hän liene riisunut takkia päältänsä?

– Päinvastoin, kaikki nuo ovat alhaalla keittiössä. Vaan koska hän on teille vaivaksi, tuo nuori hurjapää…

– Epäilemättä. Hän saattaa ravintolanne niin pahaan huutoon, etteivät kunnialliset ihmiset voi siinä viipyä. Menkää huoneesenne, toimittakaa rätinkini ja ilmoittakaa lakeijalleni.

– Mitä! Jokos herra lähtee?

– Sen te hyvin tiedätte, koska olen teille antanut käskyn satuloida hevoseni. Eikö minua ole toteltu?

– Onhan toki, ja niinkuin Teidän ylhäisyytenne on voinut nähdä, on hevonen isolla portilla aivan valmiina matkalle.

– Hyv' on, tehkää mitä taannoin teille sanoin.

– Jopas jotakin! mutisi isäntä, peljästyikö hän tuota pientä poikaa?

Mutta tuntemattoman käskevä silmäys keskeytti hänet kohta. Hän kumarsi nöyrästi ja meni.

– Ei tarvitse tuon hullun saada nähdä milady'a:1 hän ei saata enää myöhästyttää kulkuansa, jo nytkin on hän myöhästynyt. On aivan parasta, että nousen hevosen selkään ja ajan hänelle vastaan – Jospa vaan voisin tietää, mitä tuo Tréville'lle menevä kirje sisältää.

Ja noin itseksensä tuumaillen, läksi tuntematon keittiötä kohden.

Sillä aikaa isäntä, joka ei ollenkaan epäillyt, että nuoren pojan saapuminen se juuri karkoitti tuntemattoman pois hänen ravintolastansa, oli noussut vaimonsa luokse ja nähnyt d'Artagnan'in vihdoin tointuneen. Ja nyt antoi hän d'Artagnan'in ymmärtää, että poliisi voisi laittaa hänelle pahat asiat siitä että hän oli hieronut tappelua suuren herran kanssa, sillä isännän arvelun mukaan tuo tuntematon ei voinut olla mikään muu, ja hän käski d'Artagnan'in nousta jatkamaan matkaansa, niin heikkona kuin olikin. D'Artagnan, puoliksi töperryksissä, takittomana ja pää aivan kapaloituna liinakääreillä, nousi siis pystyyn ja isännän työntämänä läksi laskeutumaan alakertaan; mutta tultuansa keittiöön huomasi hän aivan ensiksi riitamiehensä, joka levollisesti puheli jykevien, kahden kookkaan normantilaisen hevosen vetämien vaunujen astimen ääressä.

Hänen puhetoverinsa, jonka pää näkyi vaunun ovesta, oli kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta ikäinen nainen. Olemme jo maininneet, kuinka nopeasti d'Artagnan'in huomio käsitti jokaisen muodon; hän näki siis nytkin ensi silmäyksellä, että nainen oli nuori ja kaunis. Ja tuopa kauneus oli häneen sitä pystyvämpi, kun se oli harvinaista laatua niissä eteläisissä seuduissa missä d'Artagnan näihin asti oli oleksinut. Nainen oli näet kalpea, vaaleaverinen ihminen, jolla oli pitkät hartioille valuvat kiharat, suuret, siniset, uneksivat silmät, punaiset huulet ja alabasterivalkeat kädet. Hän puhui sangen vilkkaasti tuntemattoman kanssa.

– Siis, Teidän ylhäisyytenne määrää minut … sanoi nainen.

– Kääntymään silmänräpäyksessä takaisin Englantiin ja sieltä heti kohta ilmoittamaan, jos herttua lähtee Lontoosta.

– Entäs muut määräykseni? kysyi kaunis matkustajatar.

– Ne ovat suljetut tähän rasiaan, jota ette saa avata ennenkuin toisella puolella kanavan.

– Hyvä; entäs te, mitäs te teette?

– Minäkö, minä palaan Pariisiin.

– Kurittamatta tuota pojan heittiötä? kysyi nainen.

Tuntematon oli vastaamaisillaan: mutta juuri kuin hän avasi suutansa, ryntäsi yli kynnyksen d'Artagnan, joka oli kaikki kuullut.

– Tuo pojan heittiö se juuri kurittaa muita, ärjäsi hän, ja toivonpa ettei tällä kertaa tuo kuritettava pääsekkään häneltä pakoon niinkuin ensimäisellä.

– Häneltä pakoonko? lausui tuntematon rypistäen kulmiansa.

– Niin, ette kai kehtaa naisen nähden pakoon juosta, luullakseni.

– Muistakaa, huusi milady, nähdessään herran tarttuvan miekkaansa, muistakaa, että vähinkin viivytys voi kaikki pilata.

– Te olette oikeassa, huudahti herra; lähtekää suunnallenne, minä lähden omalleni.

Ja tervehtien naista päännyykäyksellä, viskautui hän hevosensa selkään samalla kuin vaunujen kuski antoi nopean sivalluksen hevosillensa. Molemmat keskustelijat ajoivat nyt täyttä laukkaa, kumpikin vastapäiseen tien suuntaan.

– Hoi! velkanne, ärjyi isäntä, jonka äsköinen kunnioitus matkustajaa kohtaan vaihtui syväksi ylenkatseeksi, kun hän näki hänen poistuvan rätinkiänsä maksamatta.

– Maksa lurjus, huusi matkustaja lakeijallensa, ajaen täyttä laukkaa; lakeija viskasi isännän jalkoihin pari kolme hopearahaa ja läksi ajamaan täyttä laukkaa herransa jälestä.

– Aa, sinä kurjamainen pelkuri, aa sinä vale-herra! huusi d'Artagnan rientäen lakeijan perästä.

Mutta haavoittuneena oli hän liian heikko vielä kestämään semmoista reutoutumista. Tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta kun hänen korvissaan alkoi humista, maailma musteni silmissä ja hän kaatui keskelle katua huutaen:

– Pelkuri! pelkuri! pelkuri!

– Aika pelkuri todella, murisi isäntä lähestyen d'Artagnan'ia ja kokien tällä mielistelyllä päästä sovintoon poikarukan kanssa, niinkuin sadussa haikara etanan kanssa.

– Niin, aika pelkuri, kertoi d'Artagnan; mutta tuo nainen, sangen kaunis!

– Kuka nainen? kysyi isäntä.

– Milady, sopersi d'Artagnan ja pyörtyi toisen kerran.

– Yhdentekevä, sanoi isäntä, kadotin kaksi, mutta jääpihän minulle tämä, jota saan varmaankin muutamia päiviä pitää. On siitä ainakin yhdentoista écu'n hyöty.

Tiedämme että d'Artagnan'in kukkarossa oli juuri yksitoista écu'tä.

Isäntä oli laskenut yksitoista päivää sairastamisen aikaa, écu'n päivältä; mutta hän oli tehnyt laskunsa, kuulustamatta matkamiestänsä. Huomispäivänä, kello viisi aamua, nousi d'Artagnan liikkeille, meni omin voimin alas keittiöön ja pyysi, paitsi muutamia muita aineksia, joiden luettelo ei ole meidän käsiimme päässyt, viiniä, öljyä ja rosmariinia, ja noista laittoi hän äitinsä reseptin mukaan voiteen, jota hän siveli monilukuisiin haavoihinsa, uudisteli itse kääreitänsä, eikä huolinut kääntyä kenenkään lääkärin puoleen. Epäilemättä oli ansio mustalaisvoiteen, mutta ehkä myöskin lääkärin poissa-olemisen, että d'Artagnan jo samana iltana oli pystyssä ja huomisaamuna melkein terve.

Mutta kun hän rupesi maksamaan rosmariinia, öljyä ja viiniä, ainoa kulunki mitä hänellä, peräti syömättömällä miehellä olikaan, jota vastoin hänen keltainen hevosensa, ainakin ravintolan isännän sanan mukaan, oli syönyt kolme vertaa enemmän kuin mitenkään voisi uskoa niin pienen elukan syövän, ei d'Artagnan löytänyt lakkaristansa muuta kuin kuluneen samettikukkaronsa sekä sen sisällä olevat viisitoista écu'tä; mutta herra de Tréville'lle menevä kirje – se oli hävinnyt.

Nuori mies alkoi hakea kirjettä suurella kärsiväisyydellä kääntäen kyllä kaksikymmentä kertaa kaikki taskut ja lakkarit nurin ja taas oikein, penkaen ja kopeloiden matkalaukkunsa senkin seitsemän kertaa, sekä avaten ja sulkien tuon tuostakin kukkaroansa; mutta kun hän oli päässyt siihen täyteen uskoon, että kirje oli löytymättömissä, joutui hän kolmannen kerran raivoon, joka oli vähällä saattaa hänet tarvitsemaan uuden viini- ja hajuöljy-sekoituksen; sillä nähdessänsä tuon nuoren rajupään kiivastelevan ja uhkailevan särkeä murskaksi kaikki mitä talossa oli, ellei kirje löytyisi, oli isäntä temmannut keihään, ja hänen vaimonsa luudanvarren sekä palveluspojat samat kangit joita he olivat käyttäneet toissa päivänä.

– Minun suosituskirjeeni! ärjyi d'Artagnan, minun suosituskirjeeni tänne, tai, saakeli soikoon, varrastan teidät kuin silakat!

Pahaksi onneksi eräs seikka esti hänet panemasta uhkaustansa toimeen: hänen miekkansa oli näet, niinkuin mainitsimme, ensimäisessä taistelussa taittunut kahtia, – seikka, jonka hän oli peräti unhottanut. Tästä oli seurauksena, että kun d'Artagnan tahtoi toden teolla vetää miekan tupestaan, havaitsi hän olevansa varustettuna kaiken kaikkiaan noin kahdeksan tai kymmenen tuuman pituisella miekan tyngellä, jonka isäntä huolellisesti oli pistänyt tuppeen.

Tämä petos ei kuitenkaan uskottavasti olisi hillinnyt meidän tulistunutta nuorta miestä, ellei isäntä olisi ottanut miettiäksensä, että matkustajan vaatimus oli perin oikea.

– Mutta tosiaan, virkkoi hän laskien keihäänsä alas, missähän kirje mahtaa olla?

– Niin, missä? huudahti d'Artagnan. Tietkää se, että kirje on herra de Tréville'lle ja sen pitää löytyä, tai ellei se löydy, kyllä hänessä on miestä saada se löytymään!

Tämä uhkaus lopetti isännän rohkeuden. Kuninkaan ja kardinaalin jälkeen oli herra de Tréville mies, jonka nimeä ehkä kaikista enimmin mainittiin sekä sotilaiden että porvarein kesken. Oli kyllä vielä Jooseppi-isä, se on totta, mutta hänen nimeänsä, mitä siihen tulee, ei kukaan lausunut muutoin kuin kuiskaamalla, niin suurta pelkoa herätti tuo "Hänen harmaahapsinen ylhäisyytensä", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.

Samassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa tekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi itse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.

– Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan etsittyänsä.

– Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun toimeentuloni.

– Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.

– Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita, vastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä kuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin vähän rohkeanlaisesti.

– Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.

– Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään, vähät siitä ja viis rahoista: – tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin olisin hukannut tuhannen pistole'a2 kuin sen.

Hän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan jonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.

Siinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli luvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.

– Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.

– No! sanoi d'Artagnan.

– Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.

– Otettu! ja kuka on sen ottanut?

– Se eilinen herra. Hän kävi keittiössä, jossa teidän takkinne oli. Hän jäi sinne hetkiseksi yksin. Löisinpä vetoa, että hän on sen varastanut.

– Luuletteko niin? virkkoi d'Artagnan ottaen varsin vähän uskoaksensa isännän arveluja; sillä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu tuon kirjeen yksityisen tärkeyden, eikä nähnyt siinä mitään voitonhimon houkutusta. Varma tosi on, ettei kukaan palvelijoista tai läsnäolevista matkustajista olisi mitään hyötynyt tuosta paperista.

– Te sanotte siis, jatkoi d'Artagnan, epäilevänne tuota hävytöntä herrasmiestä.

– Minä sanon, että olen siitä vallan varma, pitkitti isäntä, sillä kun minä kerroin hänelle, että te, arvoisa herra, olitte herra de Tréville'n suosikki ja että teillä oli kirjekin tuolle kuuluisalle herralle, kävi hän sangen levottomaksi, tiedusteli minulta missä kirje oli ja meni sitä tietänsä keittiöön, jossa hän tiesi teidän takkinne olevan.

– Kas niin, siinäpä varkaani onkin, virkkoi d'Artagnan; minä valitan herra de Tréville'lle ja herra de Tréville valittaa kuninkaalle. Sitte veti hän majesteetillisesti taskustaan kaksi écu'tä, antoi ne isännälle, joka saattoi häntä lakki kourassa portille, nousi keltaisen hevosensa selkään, joka vei hänet ilman muita kohtauksia Saint-Antoine'n portille Pariisiin, missä omistaja möi sen kolmeen écu'sen, – varsin hyvä hinta siihen katsoen, että d'Artagnan oli sen peräti uuvuttanut viimeisellä ratsastuksellaan. Selittipä vielä hevoishuijari, että hän muka antoi tuon liikanaisen hinnan pelkästä siitä vaan, että hevosella oli niin harvinaisen outo väri.

D'Artagnan astui nyt siis jalkasin Pariisin kaupungin sisään, kantaen pientä matkalaukkuansa kainalossaan, ja käveli ympäri, kunnes sai hyyrätyksi huoneen, joka oli hänen vähäisten varojensa mukainen. Huone oli jonkunmoinen vinnikammari Fossoyeurs-kadun varrella, lähellä Luxemburg'ia.

Ennakkomaksun suoritettuansa, otti d'Artagnan asunnon huostaansa, kulutti lopun päivää ompelemalla takkiinsa punouskoristeita, jotka hänen äitinsä oli ratkonut irti isä d'Artagnan'in melkein uudesta takista ja salavihkaa hänelle antanut; sitte meni hän quai de la Ferraille'lle, saamaan terää miekkaansa; sieltä palasi hän Louvre'en tiedustelemaan ensimmäiseltä muskettisoturilta minkä kohtasi, herra de Tréville'n asuntoa, joka oli Vieux-Colombier-kadun varrella, toisin sanoen, juuri hänen asuntonsa läheisyydessä: seikka, joka hänestä näytti ennustavan hyvää menestystä alottamalle matkallensa.

Sitten hän, tyytyväisenä Meungissä osoittamaansa käytöstapaan, ilman tunnon soimauksia menneistä asioista, nykyisyyteen luottavana ja täynnä tulevaisuuden toiveita, pani maata ja nukkui hurskaan unta.

Tuo uni, vielä kaikessa maalaisuudessaan, kesti huomiseen kello yhdeksään saakka, jolloin hän nousi vuoteeltaan, lähteäksensä tuon kuuluisan herra de Tréville'n luokse, joka isä d'Artagnan'in arvostelun mukaan oli kolmas mies valtakunnassa.

II.

Herra de Tréville'n esihuone

Herra de Troisville, niinkuin hänen omaisensa Gaskonjassa vielä olivat nimeltään, tai herra de Tréville, joksi hänen itsensä nimi oli Pariisissa viimein muuttunut, oli alkanut juuri samoin kuin d'Artagnan, toisin sanoen, ilman pennin pyökärää, vaan sillä rohkeuden, neuvokkaisuuden ja älykkäisyyden pääomalla, joka tekee, että köyhinkin gaskonjalainen aatelispoika usein saa enemmän isän perintöä tulevaisuuden toiveina, kuin rikkain Périgourdin tai Berryn aatelismies puhtaassa rahassa. Hänen tavaton uljuutensa, hänen tavattomampi onnensa, aikoina jolloin miekaniskuja sateli kuin rakeita, olivat kohottaneet hänet sen tikapuun huippuun, jota sanotaan hovisuosioksi ja jota hän oli kiivennyt neljä astinta kerrallansa.

Hän oli hyvä ystävä kuninkaalle, joka, niinkuin tunnettu, suuresti kunnioitti isänsä Henrikki IV: n muistoa. Herra de Tréville'n isä oli niin uskollisesti palvellut kuningasta sodissa Liittokuntaa vastaan, että kuningas rahan puutteessa – jota béarnelaisella riittikin koko elämän ikänsä, minkä vuoksi hän aina maksoi semmoisella tavaralla, jota hänen ei tarvinnut koskaan lainata, nimittäin nerollansa – että, sanomme, kuningas rahan puutteessa antoi hänelle Pariisin antautumisen jälkeen vallan, ottaa vaakunaksensa kultaisen juoksevan leijonan punaisella pohjalla ja varustettuna mielilauseella: fidelis et fortis (uskollinen ja urhoollinen. Siinä oli paljo kunniaksi, vaan varsin vähä toimentuloksi). Niinpä jättikin tuo kuuluisa suuren Henrikin asetoveri kuollessaan ainoaksi perinnöksi pojalleen vaan miekkansa ja mielilauseensa. Mutta tämän kaksinkertaisen lahjan ja sen muassa seuraavan moitteettoman nimen ansio oli, että herra de Tréville otettiin nuoren prinssin hoviin, jossa hän käytti niin hyvin miekkaansa ja oli niin uskollinen mielilauseellansa, että Ludvig XIII, yksi kuningaskunnan parhaista miekankäyttäjistä, piti tapana sanoa, että jos hänellä olisi ystävä, jolla oli kaksintaistelu edessä, antaisi hän hänelle neuvon, ottaa sivusmieheksi ensi sijassa hänet itsensä ja sitte Tréville'n, tai ehkä Tréville'n etusijassa.

Ja Ludvig XIII osoittikin Tréville'ä kohtaan todellista ystävyyttä, tosin kuninkaallista, itsekästä ystävyyttä, mutta kuitenkin ystävyyttä. Niinä onnettomina aikoina näet koetettiin kaiken mokomin saada ympärillensä Tréville'n kuntoisia miehiä. Moni saattoi kyllä syystä ottaa mielilauseeksensa urhollisuuden, joka oli toinen osa mainittua lausetta, vaan harvat jalosukuiset voivat siihen liittää uskollisuutta, joka oli tuon mielilauseen ensimäisenä osana. Tréville oli yksi noita harvoja; hän oli harvinainen olemus, älykkäisyydessään tottelevainen kuin koira, rakkaudessa sokea, silmältään nopea, kädeltään pikainen, silmä suotu vaan näkemään oliko joku henkilö vastenmielinen kuninkaalle, ja käsi vaan iskemään tuota vastenmielistä jotakuta, oli se sitte Besme, Maurevers, Poltrot de Méré, Vitry tai kuka hyvänsä sitä laatua. Tosin ei Tréville'ltä ollut tähän asti puuttunut muuta kuin tilaisuutta; mutta hän väijyskeli semmoista, ja hänen vakaa aikomuksensa oli kouristaa kiini kohta kuin semmoinen vaan joutuisi hänen yltämällensä. Ludvig XIII tekikin Tréville'n muskettisoturien kapteeniksi, jotka palveluksen hartaudessa tai paremmin sanoen kiihkossa olivat Ludvig XIII: lle samaa mitä n. s. ordinaarit olivat Henrikki III: lle ja skottilainen kaarti Ludvig XI: lle.

Kardinaali taas, ei hänkään puolestaan siinä suhteessa antanut mukaa kuninkaalle. Nähtyänsä, minkä hirvittävän valiomiehistön Ludvig XIII oli kerännyt ympärilleen, tahtoi tuo toinen, tai paremmin, ensimmäinen Ranskan kuningas myöskin pitää henkivartiostoa. Hänellä oli siis omat muskettisoturinsa, samoinkuin kuninkaalla oli omansa, ja noiden molempain kilpailevien valtojen nähtiin valikoivan palvelukseensa kaikista Ranskanmaan ääristä ja jopa kaikista vieraistakin maista miehiä, jotka olivat kuuluisia miekanmittelyistä. Useinpa väittelivätkin Richelieu ja Ludvig XIII sakkipelinsä ääressä iltasin palvelijainsa kunnosta ja kelvollisuudesta. Kumpikin kehui omiensa ryhtiä ja rohkeutta; ja vaikka he kyllä julkisesti lausuivat hyljeksivänsä kaksintaisteluita ja riitoja, he salaisesti yllyttivät miehiänsä käsikähmään ja tunsivat todellista katkeruutta tai hillitsemätöntä riemua heidän tappioistaan tai voitoistaan. Ainakin puhuvat sitä erään miehen muistelmat, joka oli osallisena muutamissa noissa tappioissa ja monissa voitoissa.

Tréville oli osannut tuohon herransa arkaan kohtaan ja siitäpä johtui se pitkä ja kestävä suosio kuninkaan semmoisen puolelta, joka muutoin ei suinkaan ole jättänyt mainetta aivan suuresta uskollisuudesta ystäviänsä kohtaan. Hän antoi muskettisotureinsa tannerrella kardinaali Armand Duplessis'in silmäin edessä, ja katseli kaikkea tuota ivahymyllä, joka saattoi Hänen ylhäisyytensä harmaat viikset vihasta pörhistymään. Tréville käsitti mainiosti tuon aikakauden taistelun, jolloin, kun ei eletty vihollisten, elettiin kansalaisten kustannuksella; hänen soturinsa muodostivat kokonaisen paholaisjoukon, jota ei voinut kurissa pitää kukaan muu kuin hän itse.

Avorintaisina, viinimärkinä, naarmunaamaisina parveili noita kuninkaan tai oikeammin herra de Tréville'n muskettisotureita kapakoissa, julkisissa kävely- ja pelipaikoissa reuhaten ja viiksiään väännellen, miekkojaan helistellen, halukkaasti tyrkkien kardinaalin miehiä kylkeen kun missä heitä kohtasivat; useinpa paljastellen aseitaan keskellä katua ja tehden senkin seitsemiä temppujaan; toisinaan menettäen henkensäkin, vaan varmoina siitä, että heitä itkettiin ja kostettiin; usein vuorostaan surmaten ja varmoina siitä, ettei heiden tarvinnut homehtua vankihuoneessa: olihan herra de Tréville heitä takaisin vaatimassa. Herra de Tréville'ä ylistivätkin kaikissa sävellajeissa nuo miehet, jotka häntä jumaloivat ja jotka, semmoisia vekaroita kuin olivatkin, vapisivat hänen edessään kuin koulupojat opettajansa edessä, totellen hänen pienintäkin sanaansa ja valmiina antamaan itsensä tappaa, puhdistaaksensa vähäisintäkin moitetta.

Herra de Tréville oli käyttänyt tätä voimakasta vipua, alussa kuningasta ja hänen ystäväänsä, – sittemmin itseänsä varten. Muutoin, ei missään muistelmassa niiltä ajoilta, joilta kumminkin niin paljo muistelmia on jälellä, havaita tätä arvokasta herraa syytetyn, ei edes vihamiestenkään puolelta, ja niitä hänellä kyllä oli sekä kynä- että miekkamiesten joukossa; ei missään tule näkyviin, sanomme, että tätä arvokasta herraa olisi syytetty ottaneen maksua seidiensä aputoimista. Vaikka varustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet etevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena miehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista miekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista, aikakautensa hienoimpia naisten-ihailijoita ja sukkelapuheisimpia keikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan vähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja rakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus.

Ludvig XIII himmensi laajalla säteilyllänsä kaikki pienet tähdet hovissansa; mutta hänen isänsä, aurinko pluribus impar (pulskempi muita) antoi jokaisen suosikkinsa hohtaa omassa valossaan, ja jokaiselle hovimiehellensä oman arvonsa. Paitsi kuninkaan aamutervehdystä ja samoin kardinaalin, laskettiin Pariisissa siihen aikaan runsaasen kahteen sataan jokseenkin vierastenkäypiä aamutervehdyksiä. Noiden kahden sadan joukossa oli Tréville'n luona käynti mitä vilkkaimpia.

Hänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä leiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella. Viisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan, pysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta täysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä portaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen kartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä suosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen, kaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle sanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa penkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului siellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen viereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia, antoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan asettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten joukkojensa.

Päivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko suuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta kyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä aikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät olleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan portin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla, oltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla, puhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata itselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko upseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.

Tämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies tykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä vasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo hymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun parven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että häntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi d'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään, olevansa naurettava.

Saavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla seisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla tavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä leikkiin osalliseksi.

Yksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen tai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.

Nuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli alussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi pian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin varsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä katsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.

Tuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa hyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että naarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen hyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme haavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja puollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön mukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.

Vaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä, hämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan, jossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin kaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan gaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli tähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli joutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver sittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä vielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.