Laakson lilja

Tämä päältäpuolinen kuvaus nuoruudesta, jossa te voitte havaita lukemattomia elegillisiä kohtia, oli välttämätön sen vaikutuksen selville saamiseksi, mikä sillä oli minun tulevaisuuteeni. Yli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, niin monien katkerien vaikutusten koskettamana, minä olin vielä pieni, laiha ja kalpea. Minun sieluni, joka oli täynnä tahtoa, taisteli ruumiin kanssa, joka oli näöltänsä heikko, mutta joka, erään vanhan Tours'in lääkärin sanojen mukaan, sai viimeistä karkaisuansa soveltuakseen rautaiseen luonteensävyyn. Ruumiiltani lapsena ja ajatuksiltani vanhana minä olin lukenut ja miettinyt niin paljon, että minä tunsin metafyysillisesti elämän korkeudet hetkellä, jolloin minun oli koettava sen rotkoteiden mutkaisia vaikeuksia ja sen tasankojen hiekkaisia polkuja. Harvinaiset sattumat olivat jättäneet minun sieluni tuohon hurmaavaan ajanjaksoon, jolloin sielun ensimäiset epäilykset alkavat, jolloin se avautuu nautinnoille, jolloin kaikki on sille mieluista ja raikasta. Minä olin työn pidentämän poikaiän ja hitaasti vihreitä oksiaan työntävän miehuusiän välillä. Ei kukaan nuori mies ollut niin valmis kuin minä tuntemaan ja rakastamaan. Jotta ymmärtäisitte täysin kertomukseni, siirtäkää itsenne takaisin tuohon ihanaan aikaan, jolloin huulet eivät lausu valheita, jolloin silmät ovat kirkkaat, vaikka niitä verhoavat innon ja arkuuden ristiriidasta raskaat silmäluomet, jolloin mieli ei taivu maailman kavaluuteen, jolloin sydämen herkkyys on yhtä voimakas kuin ensimäisen tunteenliikutuksen jalous.

En kerro teille ollenkaan matkasta, jonka tein äitini kanssa Pariisista Tours'iin. Hänen olemuksensa kylmyys ehkäisi hellyyteni puhkeamisen. Joka kerta hevosta vaihdettaessa minä olin aikeissa ruveta puhumaan; mutta yksi katse, yksi sana karkoitti älykkäästi mietityt lauseet, joilla tahdoin alkaa. Orléans'issa, levollemenon hetkenä, äitini moitti vaitioloani. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleilin hänen polviansa kuumia kyyneliä vuodattaen, minä avasin hänelle hellyyttä uhkuvan sydämeni. Minä koetin vaikuttaa häneen hiutuvan rakkauden innoittamalla puolustuspuheella, jonka sävy olisi koskenut jonkun äitipuolenkin sisimpään. Äitini ei vastannut minulle muuta kuin että näyttelin komediaa. Minä valitin hänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi pojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin sillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti itsemurhani.

Saapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua ollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin he kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua kohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte tilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle, kaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne kuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa kuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin toisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä hän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka nainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä voidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia, joihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en nähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen, leikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère suvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin. Hänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä. Kaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia uskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten pappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen loppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä oli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on sydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä kohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset tunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan kohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota, ympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista okaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä siihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä aloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten kosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen ajan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot suurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius karkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut tyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon ja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni vapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne raskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on naimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus lohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa minä olin. Halusin kuolla.

Minulle tuntemattomia suuria tapahtumia oli tulossa silloin. Angoulême'n herttua, joka oli lähtenyt Bordeaux'sta yhdistyäkseen Ludvig XVIII: een Pariisissa, sai matkallaan joka kaupungissa noita kiihkeitä suosionosotuksia, jotka valtasivat vanhan Ranskan Bourbon'ien palatessa. Touraine oli levottomassa liikkeessä laillisten prinssiensä hyväksi, kaupunki kuohui, ikkunat olivat liputetut, asukkaat juhlapuvuissa, juhlia valmistettiin, ja itse ilma oli täynnä jotakin huumaavaa – kaikki tuo herätti minussa halun olla läsnä prinssin kunniaksi toimeenpannuissa tanssiaisissa. Kun minä rohkenin ilmaista tämän toivomuksen äidilleni, joka silloin oli liian sairas ottaakseen juhlaan osaa, suuttui hän kovin. Tulinko minä Kongo'sta, koska en tiennyt mitään? Kuinka minä saatoin kuvitella, ettei meidän perheemme olisi edustettuna tanssiaisissa? Kenen, ellei minun oli sinne mentävä isäni ja veljeni poissaollessa? Olihan minulla äiti, ja hän kyllä piti huolta lastensa onnesta. Tällä hetkellä tuli poika, joka oli ollut ikäänkuin perheestä hyljätty, tärkeäksi henkilöksi. Minä olin yhtä hämmästynyt merkityksestäni kuin siitä ironisten päätelmien tulvasta, jolla äitini otti vastaan pyyntöni. Tiedustelin sisariltani ja kuulin, että äitini, jota tällaiset teatteritemput huvittivat, oli kovassa touhussa minun puvustani. Yllätettynä näiden toimenpiteiden suurenmoisuudesta ei ainoakaan Tours'in räätäleistä ottanut tehdäkseen minulle pukineita. Äitini oli lähettänyt hakemaan kotiompelijatartansa, joka maakunnan tavan mukaan osasi tehdä kaikkea neulomatyötä. Vaaleansininen puku valmistettiin minulle joten kuten kaikessa hiljaisuudessa. Silkkisukat ja uudet tanssikengät oli helppo saada; liivit olivat liian lyhyet, mutta saatoin käyttää isäni liivejä; ensi kertaa oli päälläni rinnuspaita, jonka röyhelöt paisuttivat rintaani ja kietoutuivat kaulahuivini solmun ympäri. Kun minä olin puettu, muistutin minä itseäni niin vähän, että sisarteni kohteliaisuuksien rohkaisemana saatoin mennä kokoontuneiden tourainelaisten eteen. Tukala yritys! Juhlaan oli kutsuttu liian paljon väkeä, jotta kaikki olisivat voineet olla valituita. Hoikka vartaloni oli minulle avuksi, minä pujottauduin erääseen Papion'in talon puutarhaan pystytettyyn telttaan ja pääsin lähelle nojatuolia, joka oli prinssin kunniaistuin. Kuumuus oli tukahduttava, ensimäinen julkinen juhla, jossa minä olin läsnä, häikäisi minut loisteellaan, punaisilla seinäverhoillaan, kullatuilla koristeillaan, puvuillaan ja timanteillaan. Joukko miehiä ja naisia, jotka syöksyivät toisiansa tungeksien ja törmäilivät toisiinsa pölypilven ympäröiminä, tyrkki minua. Loistavat vaskitorvet ja sotilasmusiikin bourbonnelaiset juhlasäveleet hukkuivat hurraahuutoihin: – Eläköön Angoulême'n herttua! eläköön kuningas! eläköön Bourbon'it! Tämä juhla oli innostuksen purkaus, jossa jokainen koetti voittaa toisensa raivokkaassa riennossa Bourbon'ein nousevaa aurinkoa kohden; se oli todellista puolueitsekkyyttä, joka jätti minut kylmäksi, alensi minua, saattoi minut syventymään itseeni.

Tämä pyörre vei minua mukanaan kuin oljenkortta, ja minussa syntyi lapsellinen halu olla Angoulême'n herttua, kuulua noihin prinsseihin, jotka astelivat suunniltaan joutuneen yleisön edessä. Tourainelaisen turhamainen kateus sytytti kunnianhimon, jota minun luonteeni ja olosuhteet jalostuttivat. Kuka ei ole kadehtinut tuota ihailua, jonka suurenmoisen toistumisen minä sain nähdä pari kuukautta jälkeenpäin, kun koko Pariisi syöksyi keisaria vastaan hänen palatessaan Elban saarelta? Tämä herruus massan yli, jonka tunteet ja elämä purkautui kuin yhdestä sielusta, saattoi minut äkkiä tavoittelemaan kunniaa, tuota papitarta, joka tänäpäivänä saattaa perikatoon Ranskan, kuten muinoin druidipapit uhrasivat gallialaiset. Lisäksi minä äkkiä tapasin naisen, joka oli lakkaamatta kiihottava kunnianhimoisia aikeitani ja saattava ne huippuunsa heittämällä minut kuningaskunnan sydämeen. Liiaksi arkana pyytääkseni ketään tanssiin ja muuten peljäten hämmentäväni asentoja minä luonnollisesti olin hyvin kömpelö, enkä tiennyt mitä tehdä. Hetkellä, jolloin minä tunsin pahoinvointia paikallaan seisomisesta, johon väkijoukossa on pakotettu, eräs upseeri astui jaloilleni, jotka olivat turvonneet yhtä paljon kenkien ahtaudesta kuin kuumuudesta. Tämä viimeinen harmi teki juhlan minulle vastenmieliseksi. Oli mahdotonta mennä ulos, minä pakenin erääseen nurkkaan tyhjän penkin päähän ja jäin istumaan silmät tuijottavina, liikkumattomana ja jurona. Heiveröisen ulkonäköni pettämänä eräs nainen piti minua lapsena, joka nukkumaisillaan odottaa äitinsä tuloa, ja istuutui viereeni liikkeellä, jolla lintu laskeutuu pesäänsä. Heti minä tunsin naistuoksun, joka saattoi sieluni säteilemään, kuten myöhemmin itämaiden runous. Minä katsahdin naapuriini ja hämmästyin enemmän kuin juhlasta. Jos olette oikein ymmärtänyt kuluneen elämäni, voitte aavistaa ne tunteet, jotka pulppusivat sydämestäni. Silmäni kiintyivät heti valkeisiin kaareviin hartioihin, joita vasten minä olisin tahtonut painaa kasvojani; heikosti rusottaviin hartioihin, jotka näyttivät punastuvan ikäänkuin ne olisivat ensimäistä kertaa paljaina; kainoihin hartioihin, joilla oli sielu ja joiden hieno pinta hohti valossa kuin silkkikudos. Nuo hartiat jakoi uurre, jota myöten katseeni kulki, rohkeampana kuin käteni. Hänen päänsä pienimmätkin yksityiskohdat olivat viehätyksiä, jotka herättivät minussa sanomatonta iloa. Hänen välkkyvät hiuksensa olivat samettipehmeän niskan yläpuolella sileiksi kammatut, kuten pienellä tytöllä, ja mielikuvitukseni kulki noita vaikeita jakauksia myöten kuin uusia polkuja; kaikki saattoi minut hämmennyksiin. Tultuani vakuutetuksi, ettei kukaan minua nähnyt, minä painauduin hänen selkäänsä vasten, kuin lapsi, joka heittäytyy äitinsä syliin, ja suutelin hänen hartioitansa. Nainen päästi läpitunkevan huudon, jonka kuulumisen soitto esti. Hän kääntyi, näki minut ja sanoi: "Herra!" Ah! jos hän olisi sanonut: "Pikku ystäväiseni, mikä teidän on!" olisin minä luultavasti tappanut hänet; mutta tuo herra sai kuumat kyyneleet puhkeamaan silmistäni. Minut kivetytti pyhää vihastusta säkenöivä katse, ylevä pää, jota kaunisti tuhkanväristen hiusten diadeemi, sopusointuinen hurmaavan selän kanssa. Loukatun häveliäisyyden purppura hehkui hänen kasvoillaan, mutta samalla näkyi niissä jo sellaisen naisen anteeksianto, joka ymmärtää mielettömyyden puuskan ollessaan sen vaikuttimena ja aavistaa katumuksen kyynelissä loputonta jumaloimista. Hän meni pois kuningattaren liikkein. Minä huomasin silloin asemani naurettavuuden; vasta nyt minä älysin, että olin puettu kuin savoialaisen apina. Häpesin itseäni. Minä jäin paikoilleni aivan tyhmistyneenä, maistellen hedelmää, jonka olin vastikään ryöstänyt, tuntien huulillani lämmön verestä, jota olin hengittänyt, katumatta mitään ja seuraten katseillani tuota taivaasta laskeutunutta naista. Kuumeen vallassa, jonka ensimäinen aistillinen näkemys sydämessäni herätti, minä harhailin tyhjiksi jääneissä tanssiaisissa, löytämättä tuntematontani. Minä palasin kotiin ja asetuin levolle perinpohjaisesti muuttuneena.

Uusi sielu, kirjavasiipinen sielu oli puhkaissut kotelonsa. Rakas tähteni, jota minä olin ihaillut sinisissä lakeuksissa, oli pudonnut alas ja tullut naiseksi säilyttäen kirkkautensa, säteilynsä ja raikkautensa. Minä rakastin äkkiä tietämättä mitään rakkaudesta. Eikö siinä ole jotain ihmeellistä, tuossa miehen kiihkeimmän tunteen ensimäisessä purkauksessa? Minä olin kohdannut tätini salissa muutamia kauniita naisia, mutta ei yksikään heistä tehnyt minuun mitään vaikutusta. Onkohan siis olemassa hetki, tähtien liitto, erityisten olosuhteiden yhtyminen, yksi ainoa naisten joukossa, joka aiheuttaa yksinomaisen intohimon aikana, jolloin intohimo kohdistuu sukupuoleen sen kokonaisuudessa? Ajatellessani, että valittuni eli Touraine'ssa, minä hengitin nautinnolla ilmaa, minä näin sen sinessä värin, jota minä en ole sen jälkeen enää nähnyt. Vaikka olin sisällisesti ihastuksissani, näytin minä vakavasti sairaalta ja äitini tunsi katumuksen sekaista pelkoa. Kuten eläimet, jotka tuntevat onnettomuuden lähestyvän, minä lyykistyin puutarhan nurkkaan unelmoimaan ryöstämästäni suudelmasta. Muutamia päiviä noiden muistettavien tanssiaisten jälkeen äitini luuli työstä luopumiseni, välinpitämättömyyteni, jolla minä suhtauduin hänen painaviin katseisiinsa, hänen ironiansa tehottomuuden ja synkän tilani johtuvan niistä luonnollisista käännekohdista, joita nuorilla minun iälläni on. Maaseutu, tuo ikuinen parannus mielenliikutuksille, joita lääketiede ei ollenkaan tunne, katsottiin minulle parhaimmaksi keinoksi vapautua mielen haluttomuudesta. Äitini päätti, että minun oli vietettävä muutamia päiviä Frapesle'ssa, linnassa, joka sijaitsi Indre joen varrella Montbazon'in ja Azay-le-Rideau'n välillä, erään hänen ystävänsä luona, jolle hän epäilemättä antoi salaisia ohjeita. Päivänä, jolloin maaseudun ovet minulle avautuivat, minä olin uinut niin pitkälti rakkauden merta, että olin kulkenut sen yli. En tiennyt tuntemattomani nimeä; kuinka oli häntä nimitettävä, mistä oli hänet löydettävissä, kenelle saatoin minä hänestä puhua? Luonteeni arkuutta lisäsi vielä selittämätön pelko, joka valtaa nuoren sydämen rakkauden ensi yrityksessä; se alkoi minussa melankolialla, joka on toivottomien intohimojen merkki. En halunnut parempaa kuin saada kulkea ja juosta vapaasti pitkin kenttiä. Tuolla lapsen rohkeudella, joka ei epäile mitään, ja johon sisältyy, kuinka sanoisin, jotain ritarillista, minä päätin tutkia kaikki Touraine'n linnat, jalkasin kulkien ja lausuen joka kauniin pienen tornin nähdessäni: – Tuolla hän asuu!

Eräänä torstai-aamuna minä siis läksin Tours'ista Saint-Eloy'n tulliportin kautta, kuljin Saint-Sauveur sillan yli, saavuin Poncher'hen nostaen nenääni joka talon kohdalla ja käännyin kulkemaan pitkin Chinon'in tietä. Ensi kertaa elämässäni minä saatoin pysähtyä puun alle, kulkea mieleni mukaan hitaasti tai nopeasti, kenenkään minua kuulustelematta. Surkuteltava olento, jonka monenlainen yksinvaltius on masentanut (rasittaahan se enemmän tai vähemmän kaikkea nuoruutta), tuntee ensi kertaa vapaata tahtoaan käyttäessään, kohdistuipa se vaikka vähäpätöisyyksiinkin, sielussaan jotakin riemastuksen tapaista. Monet syyt yhdessä vaikuttivat, että tuo päivä muodostui minulle ihastuttavaksi juhlaksi. Lapsuudessani eivät kävelyretkeni vieneet minua peninkulmaa pitemmälle kaupungista. Retkeni Pont-le-Voy'n ympäristössä samoin kuin Pariisissa eivät olleet lainkaan turmelleet minulta maaseudun luonnonkauneuksia. Siitä huolimatta oli minulle säilynyt elämäni ensimäisistä muistoista tunne toursilaisen maiseman kauneudesta, johon minä olin tutustunut. Vaikka seutujen runous oli minulle täydelleen uutta, olin minä kuitenkin tietämättäni vaatelias, kuten ne, jotka tuntematta taiteen käytännöllistä puolta, heti kohta kuvittelevat korkeimman päämäärän saavuttamista. Ne, jotka kulkevat jalan tai hevosella Frapesle'n linnaan, lyhentävät matkaa kulkemalla niin sanottujen Kaarle Suuren nummien kautta. Nämä nummet, jotka ovat käyttämättömiä, sijaitsevat sillä ylängöllä, joka erottaa Indre ja Cher jokien vesilaaksot toisistaan, ja sinne vie oikotie Champy'sta. Nuo hiekkaiset tasangot, jotka peninkulman matkan synkistyttävät mieltänne, yhdistää pieni metsikkö Saché'n tiehen. Se vie siihen kuntaan, johon Frapesle kuuluu. Tämä tie, joka yhtyy Chinon'in tiehen kaukana Ballan'in toisella puolella, kulkee aaltomaista tasankoa pitkin ilman merkittäviä käänteitä Artanne'n pieneen paikkakuntaan asti. Siellä tulee näkyviin laakso, joka alkaa Montbazon'ista, päättyy Loire jokeen ja näyttää ikäänkuin hypähtelevän kaksoiskukkuloille rakennettujen linnojen alla. Suurenmoinen smaragdi-halkio, jonka pohjalla virtasi Indre käärmeen kiemuroissa. Tuon laakson nähdessäni minut valtasi aistillinen hämmästys, jota nummien ikävyys tai matkan väsymys oli valmistanut. – Jos tuo nainen, sukupuolensa kukka, asuu jossakin maailman nurkassa, asuu hän varmaan täällä. Näin ajatellessani minä nojauduin erästä pähkinäpuuta vasten, jonka alla minä tuosta päivästä alkaen joka kerta levähdän palatessani rakkaaseen laaksooni. Tuon puun alla, joka oli minun ajatusteni uskottu, minä tein itselleni selkoa niistä muutoksista, joita minussa oli tapahtunut matkaanlähtöpäivästä alkaen. Hän asui siellä, sydämeni ei ollut minua pettänyt. Ensimäinen linna, jonka minä näin nummen rinteellä, oli hänen asuntonsa. Istuessani pähkinäpuun suojassa välkehti keskipäivän aurinko hänen kattonsa liuskoissa ja hänen ikkunaruuduissaan. Hänen pumpulihameensa näkyi valkeana pisteenä katoksen alta viiniköynnöstarhassa. Hän oli, kuten te jo sen tiedätte, vaikkette vielä mitään tiedä, tuon laakson lilja. Hän kasvoi siellä taivasta varten ja täytti sen hyveidensä tuoksulla. Tuo pitkä vesinauha, joka virtasi auringon säteissä vihreiden rantojen välitse, nuo poppelirivit, jotka huojuvilla lehtikudoksillaan koristivat rakkauden laaksoa, nuo tammet, jotka kohosivat viinitarhojen välistä rinteillä, joita joki alati vaihtelevana kiertää, nuo näköpiirit, jotka toisilleen vastaisina häipyivät etäisyyteen, kaikki ilmaisi minulle ääretöntä rakkautta, rakkautta, jonka sytyttäjä ja ylläpitäjä oli tuo vain tuokion näkemäni olento. Jos te tahdotte nähdä luonnon kauniina ja neitseellisenä kuin morsiamen, menkää tuohon laaksoon jonakin kevätpäivänä; jos te tahdotte viihdyttää sydämenne verta vuotavia haavoja, palatkaa sinne syksyn viimeisinä päivinä; keväällä kohottaa siellä rakkaus siipensä taivasta kohden, syksyllä muistelee siellä sitä, mikä on mennyttä eikä palaa. Sairaat keuhkot hengittävät siellä virkistävää raikkautta; silmä lepää siellä kullankeltaisissa metsiköissä, jotka painavat sieluun rauhaisaa surumielisyyttään. Tällä hetkellä antoivat myllyt, jotka olivat Indre'n putouksien varsilla, äänen tuolle kohisevalle laaksolle, poppelit keinuivat hymyillen, ei pilveäkään ollut taivaalla, linnut lauloivat, heinäsirkat sirittivät, kaikki oli säveltä. Älkää kysykö enää, miksi minä rakastan Touraine'a. En rakasta sitä, kuten kehtoani, en kuten kosteikkoa erämaassa; rakastan sitä kuin taiteilija rakastaa taidettaan; rakastan sitä vähemmän kuin teitä, mutta ilman Touraine'a minä tuskin enää olisin elossa. Tietämättäni miksi, kääntyivät silmäni jälleen tuohon valkoiseen pisteeseen, naiseen joka loisti puutarhan keskellä kuin loistaa pensaikossa kosketukselle arka konvolvuluskasvin kellokukka. Liikutettuna minä laskeuduin alas tuon syvänteen pohjaan ja näin pian kylän, jonka ylitsevuotavassa runotunnelmassani havaitsin olevan ilman vertaista. Kuvitelkaa mielessänne kolme myllyä viehättävän muotoisten saarten keskellä, jotka puuryhmien seppelöiminä kohosivat vesikeitaasta; minkä muun nimen antaisi tuolle niin elävälle ja värikkäälle vesikasvistolle, joka verhoaa puron, kohoaa sen yläpuolelle, aaltoilee sen mukana, mukautuu sen oikkuihin ja taipuu myllyjen rattaan ruoskiman veden riehuntaan! Siellä täällä kohoaa sorakasoja, joihin vesi murtuu kimalteleviksi kuohuviiruiksi. Amaryllis, ulpukka, vesililja, kaisla koristivat rantoja suurenmoisella peitteellään. Lahoista puista kyhätty värisevä silta, jonka arkut ovat kukkien peitossa ja jonka pehmeätä sammalta ja tuoreita yrttejä kasvavat kaidepuut kallistuvat putoamatta puroon päin; kuluneet ruuhet, kalastajien verkot, paimenen yksitoikkoinen laulu, ankat, jotka soutivat saarien välissä tai kynivät itseään karkeassa, Loiren kuljettamassa hiekassa; mylläripojat, jotka lakki korvilla lastasivat muulejansa, kaikki nämä yksityisseikat antoivat tälle kuvalle hämmästyttävän viehkeyden. Kuvitelkaa sillan toiselle puolelle kaksi tai kolme maataloa, kyyhkyslakka, tunturikyyhkysiä, kolmisenkymmentä puutarhojen ja kuusamia, jasmineja ja köynnöksiä kasvavien aitojen erottamaa mökkiä; lisäksi kukkiva lantakasa joka portin eteen, kanoja ja kukkoja teille – kas siinä Pont-du-Ruan'in kylä, ihana kylä, jonka ylitse kohoaa vanha tyypillinen kirkko, ristiretkien ajoilta, sellainen, joita maalarit etsivät tauluihinsa. Reunustakaa kaikki tämä vanhoilla pähkinäpuilla, nuorilla, vaalean kultalehtisillä poppeleilla, asettakaa somia tehtaita pitkien tasankojen keskelle, joissa silmä hukkuu höyryyn ja savuun, ja te saatte käsityksen yhdestä tämän kauniin maan tuhansista näköaloista. Minä seurasin Saché'n tietä vasemmalle päin purosta pitäen tarkkaan silmällä kukkuloita, jotka olivat vastakkaisella rannalla. Lopulta minä osuin satavuotisten puiden kaunistamaan puistoon, josta arvasin olevani Frapesle'n linnassa. Minä saavuin täsmälleen hetkellä, jolloin kello soi aamiaiselle. Aterian jälkeen isäntäni, joka ei voinut epäillä minun tulleen jalkaisin Tours'ista, vei minut katsomaan maittensa ympäristöjä, joista minä joka paikassa näin laakson kaikissa sen muodoissa; täällä vilaukselta, tuolla kokonaan. Silmäni kiintyivät usein Loiren kultaviirun vetäminä taivaanrantaan, jossa pilvet ajelivat toisiaan. Ne muodostivat haaveellisia kuvioita, jotka tuulen mukana pakenivat. Noustessani erästä harjannetta minä ensimäistä kertaa ihailin Azay'n linnaa, särmikästä Indre joen kiinnittämää timanttia, joka kohosi kukkien peittämillä paaluilla. Sitten minä näin eräässä syvänteessä Saché'n linnan romantilliset rakennukset, tuon melankolisen ja sopusuhtaisen paikan, joka on liian synkkä pintapuolisille ihmisille, mutta rakas surumielisen runoilijan sielulle. Myöhemminkin minä rakastin sen hiljaisuutta, sen suuria, valkopartaisia puita ja tuon yksinäisen laakson omituista salaperäisyyttä. Mutta joka kerta, kun katseeni osui viereisellä rinteellä olevaan sievään linnaan, jonka ensiksi olin huomannut, pysähdyin minä sitä ihaillen tarkastamaan.

– Kas! sanoi isäntäni minulle lukien silmistäni yhden noista sykähtelevistä toiveista, joita minun iälläni niin teeskentelemättömästi ilmaistaan, te aavistatte jo kaukaa kauniin naisen, kuten koira vainuaa otuksen.

En pitänyt tuosta viimeisestä sanasta, mutta kysyin linnan ja sen omistajan nimeä.

– Se on Clochegourde, sanoi hän, kaunis rakennus, jonka omistaa kreivi de Mortsauf, vanhan touraine'laisen suvun edustaja. Suvun menestys sai alkunsa Ludvig XI: stä ja sen nimi ilmaisee tapauksen, joka sille tuotti sen vaakunan ja maineen. Se polveutuu miehestä, joka jäi eloon hirttämisen jälkeen. Mortsauf suku kantaakin kultavaakunaa, johon on kuvattu musta hirsipuiden muodostama risti ja sen keskelle kultainen liljankukka ynnä tunnuslause: Jumala varjelkoon Kuningasta meidän Herraamme. Kreivi asettui tälle tilalle maanpaosta palattuaan. Hän sai tämän omaisuuden vaimoltaan, entiseltä neiti de Lenoncourt'ilta, joka kuuluu Lenoncourt – Givry sukuun. Tämä sammuu, sillä rouva de Mortsauf on ainoa tytär. Perheen vähäinen omaisuus ja nimien kuuluisuus ovat niin suuressa ristiriidassa keskenään, että herra ja rouva de Mortsauf asuvat alati Clochegourde'ssa näkemättä ketään, johtuipa se sitten joko ylpeydestä tai välttämättömyydestä Tähän asti on heidän eristäytymistänsä voitu selittää Bourbon'eihin liittymisestä johtuneeksi, mutta mini epäilen, muuttaako kuninkaan paluu heidän elintapaansa. Asettuessani tänne viime vuonna minä tein heille kohteliaisuusvierailun. He vastasivat siihen ja kutsuivat meidät päivällisille. Talvi erotti meidät muutamiksi kuukausiksi ja lisäksi poliittiset tapahtumat ovat hidastuttaneet vierailun uudistumista; olen vasta vähän aikaa ollut Frapesle'ssa. Rouva de Mortsauf on nainen, joka kaikkialla voisi olla ensimäinen.

– Käykö hän usein Tours'issa?

– Hän ei käy siellä koskaan. Niin, sanoi hän oikaisten puhettansa, rouva de Mortsauf kävi siellä viimeksi Angoulême'n herttuan tullessa kaupunkiin. Herttua osotti sangen suurta suosiota herra de Mortsauf'ille.

– Se on hän! huudahdin minä.

– Kuka hän?

– Nainen, jolla on kauniit hartiat.

– Touraine'ssa on paljon naisia, joilla on kauniit hartiat, sanoi hän nauraen. Mutta ellette ole väsynyt, voimme mennä joen yli ja nousta Clochegourde'en. Siellä voitte ottaa selville, tunnetteko jälleen kauniit hartianne.